Me ylläpidämme hevoskirjanettiä
Arja
Olen Arja Puikkonen, kirjoittava ja ratsastava isoäiti Kirkkonummelta.
Minä taluttelemassa Ripsua (Rivendell). Kuva Juha Puikkonen


Minusta ja Hopeaharjasta

Ensimmäisen kerran löysin kirjan reilun parikymmentä vuotta sitten meidän lastenhuoneesta. Kirjaston kirjan harmaapohjainen kansi ei välttämättä innostanut lukemaan, mutta heppahöperöiksi muuttuneista tyttäristä nuorempi oli kyyneliin asti lumoutunut. Thowra Hopeaharja synnytti valtavan määrän mielikuvitusleikkejä, joissa tytöt ja mielikuvitushevoset laukkasivat pitkin lähimetsiä. Heppahöperöksi kääntyneen äidinkin oli pakko lukea kirja. Ja hieno se oli.
 Seuraavan kerran törmäsin Thowraan, kun vuosia myöhemmin olin sanataideohjaajana Siuntion ratsastuskoulun Kirjoittavalla ratsastusleirillä. Ratsastin leiriläisten eli Annan, Emilian, Eveliinan, Katan ja Sarahin mukana tunneilla ja koko viikon satoi. Ratsastuskentän pohja muuttui vesivelliksi ja loputkin varavaatteet kastuivat. Märän päivän jälkeisenä iltana tytöt tulivat meille saunomaan, syötiin juuri uunista otettua pannukakkua ja katsottiin kirjastosta lainattu Thowra-elokuva. Sen illan olimme kuin samanikäisiä. Oli lämmintä ja kuivaa, vatsa täynnä ja katsottavana ihana hevoselokuva.
 Ystävieni heppahöperöksi muuttuneelle tyttärelle olen yrittänyt löytää kirjaa. Mutta voi. Kirkkonummen kirjasto on poistanut, ilmeisesti puhki luetun, Thowran kokoelmistaan. Kirjakirppareilla ja huutonetissä olen yrittänyt sitä haukankatsein vaania, mutta turhaan.
 Sydäntä sykähdytti, kun tämän meidän hevoskirjanetin nimeksi tuli Hopeaharja. Ihan kuin olisi tavannut vanhan tutun.

Muuta minusta

Kovin kummoista ratsastajaa minusta ei aikuisena hevosiin hurahtaneena äitinä tullut, mutta tuli sitkeä tuntiratsastaja. Ratsastuskoulun tunneilla käyn edelleen, vaikka selkään pääsy on vuosi vuodelta kankeampaa. Maailman katseleminen kerran viikossa hevosen korvien välistä pitää minut kuitenkin onnellisena.
Toinen tyttäristäni myös ratsastaa edelleen. Pitkään meillä oli kesäisin hevosia omalla pihalla, ja niitä on ikävä. Tyttären nuoren kouluhevosen Ripsun (Rivendell) syntymää olin yhtenä kesäyönä  todistamassa. Ripsu on minulle pikkuvarsasta asti tuttu ja sitä käyn joskus nytkin taluttelemassa.
Kirjoittamisen lisäksi olen opettanut lapsille ja nuorille sanataidetta ja luovaa kirjoittamista. Parina kesänä olin sanataiteen opettajana Kirjoittavilla ratsastusleireillä.

Lisäys minusta myöhemmin 2017

Ripsusta tuli hetkeksi minun hevoseni. Sen polvi oli alkanut oireilla ja Ripsu siirtyi sairaslomalaiseksi minun omistukseeni. Puolessa vuodessa selvisi, ettei polvi kestänyt edes lepohevosen elämää saati sitten haaveilemaani varsan hankkimista. Ripsun siirtyminen aitojen toiselle puolen on ollut yksi suurimpia surujani.

Hevoskirjani:

Ystäväni Nikolas, Otava 1990
Yleensä kirjoissa on hitusen totta ja loput mielikuvitusta. Tässä kirjassa kaikki on totta. Ystäväni Nikolas on niin vanha kirja, että kirjastosta sen löytää lähinnä hyvällä onnella.

Haloo, kuuleeko kaupunki, Otava 2003
Tämä ei ole varsinainen hevoskirja, mutta tässä kerrotaan kolmesta hevosesta, jotka ovat silkkaa mielikuvitusta. Paitsi että varastin tyttärieni lapsuuden leikeistä Sumun ja Usvan. Kolmannen hevosen, Heikin, keksin itse.

 Sydän saappaanvarressa, Otava 2010
Kirja kertoo Larasta, 14-vuotiaasta hevostytöstä, joka harrastaa hevosia ja kirjoittamista.

Vastalaukkaa, Otava 2014

Itsenäinen jatko-osa Sydän saappaanvarressa -kirjalle. Päähenkilö on nyt Laran ystävä Kristin.

Mustarastas, Karisto 2017

Isoäiti ostaa serkuksille yhteisen hevosen, mustan Blackbirdin. Tytöt kuitenkin haluavat hevostelultaan eri asioita. Kirja tutkii sitä, kuinka käy tyttöjen ystävyyden, kun ristiriidat kärjistyvät.


 


Videovinkkaus Haloo, kuuleeko kaupunki -kirjasta. Tähtinä Ripsu ja äitinsä Mamsell.
"http://www.youtube.com/embed/ULVFI-oIaZE"

Päivi
Olen Päivi Lukkarila, ikuinen hevostyttö ja nykyään myös ponitytön äiti. Asun Tampereella. Minusta on aivan mahtavaa, että Arja ja Reetta pyysivät minua mukaan toimittamaan tätä sivustoa.
Minä ponimme Poseidonin alias Possukan kanssa. Kuva: Laura Seppä
Olin pienenä kertakaikkisen hevoshullu ja luin kaikki käsiini saamani hevoskirjat. Kirjoitin itsekin hevoskirjoja ja sarjakuvia omaksi ilokseni sinikantisiin vihkoihin. Kaksitoistavuotiaana sain oman ponin, welsh mountain -ruuna Tin-Tinin eli Tintsun. Yhteistä taivalta kesti kuutisen vuotta, sitten Tintsun aina vain pahenevat kavio-ongelmat ajoivat minut tekemään raskaan päätöksen: rakas ponini pääsi sateenkaaren toiseen päähän, sinne, missä se ei enää ollut kipeä vaan saa ikuisesti laukata vihreillä niityillä.

Omasta hevosesta luopuminen oli 18-vuotiaalle niin raskas juttu, että hevostelu jäi vähitellen kokonaan. Vasta paljon myöhemmin, kun olin jo äiti, ystävä sai jonkun kerran houkuteltua minut hevosen selkään. Todellinen kipinä syttyi kuitenkin uudestaan vasta kun tyttäreni halusi aloittaa ratsastustunnit. Aloin itsekin taas ratsastaa ja myös kirjoittaa hevosista.

Viimeiset kolme vuotta perheeseemme on kuulunut poni, welshruuna Poseidon. Siis tuo, joka kuvassa illistää halimiseen kyllästyneenä. Itse en enää useinkaan kiipeä sen satulaan, päävastuu ponin hoitamisesta ja liikuttamisesta on tyttärelläni. Itse toimin apukäsinä ja kisahoitajana tai vain nautiskelen hevosten seurasta ja talli-ilmapiiristä.

Kirjailijanurani alkoi kolmiosaisella Nanna-sarjalla. Se kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, joka muuttaa maalle ja saa hoidettavakseen lämminveritamma Deisin. Jatko-osissa talliin muuttavat myös  ponit Titania ja Fellu. Sarjan osat ovat:

Koitetaan kestää, Nanna, Karisto 2007

Tyttöystävätesti, Karisto 2008

Talliterapiaa, Karisto 2009


Venla-sarja on tarkoitettu vähän pienemmille hevoshulluille. Sarjassa 8-vuotias Venla-tyttö haluaa oppia oikein hyväksi ratsastajaksi. Sarjan osat ovat:

Venlan alkeiskurssi, Karisto 2011

Venlan Kesäponi, Karisto 2012

Tsemppiä, Venla! Karisto 2012

Venla ratsastusleirillä, Karisto 2013

Venlan hoitoponi, Karisto 2013

Venlan poniystävä. Karisto 2014


Panda-sarja kouluratsastuksesta ja Panda-ponista:

Ihana Panda. Karisto 2015

Valmennustalvi. Karisto 2016


Yhdessä edesmenneen Elina Mäkisen kanssa:

En ikinä luovuta. Karisto 2017



Lisäksi olen kirjoittanut hevosaiheisen tietokirjan AIkuisratsastajan päiväkirja, Karisto 2009. Se sopii esimerkiksi akuisena ratsastuksen aloittavalle tai uudestaan aloittavalle harrastajalle. Kirjan erinomaisen hienot valokuvat on ottanut Minna Tallberg.
Reetta
Olen Reetta Niemelä. Asun Raisiossa ja kirjoitan heppakirjoja. Parhaillaan olen tekemässä kahta! Tai toinen on oikeastaan koirakirja, mutta sijoittuu talliympäristöön. Minulla on oma hoitohevonen, piensuomenhevonen Kymppi. Se on minulle rakas.  
Tallihiiri Jemma lukee Reetan Tikkumäen talli -kirjaa.
Lapsena luin paljon hevoskirjoja, mutta en ehkä kuitenkaan enempää kuin muitakaan kirjoja. Minua viehättivät silloin -ja nykyäänkin - kaikki kirjat, joissa käsiteltiin lapsen ja eläimen ystävyyttä. Minusta tämä aihepiiri on merkittävä, kun koko ihmiskunta opettelee suhtautumaan myötätuntoisemmin ja tasa-arvoisemmin eläimiin, laajentamaan myötätuntojalanjälkeään, kuten biologi Marc Bekoff sanoo. 

Nykyisin olen oikeastaan kiinnostunut kaikesta hevosiin liittyvästä. Hevosten historiasta, biologiasta, hevosista taiteessa ja käsityössä, hevosiin liittyvistä myyteistä, taruista ja tarinoista. Minua viehättää myös se, miten paljon hevoset meille ihmisille antavat. Haluan kirjoillani antaa hevoskunnalle jotakin takaisin.

Olen itse käynyt pitkän tien ratsastuksesta ja lännentyylisestä maastakäsittelystä siihen mitä nykyisin teen hoitohevoseni Kympin kanssa. Harjoittelen olemaan sen kanssa läsnä ja aito. En enää juoksuttaisi hevosta mutta voisin kyllä juosta hevosen kanssa. Nykyisin ihan arkiset asiat, vaikkapa laitumelta kentälle kävely, porttien avaaminen ja sulkeminen ovat henkeäsalpaavan upeita, kun ne tekee hevosen kanssa sekunti sekunnilta läsnäollen. Se on hyvin palkitsevaa mutta vaatii myös paljon kokonaisvaltaista keskittymistä.    

Lapsena minulla oli erityinen heppakaveri. Vaikka kävin usealla tallilla ja tutustuin moneen eri hevoseen ja poniin, tämä yksi, kesämökkimme naapurissa asustava pikku ruuna Laku oli aivan erityinen. Olin kahdeksanvuotias, kun tutustuin siihen. Me seikkailimme yhdessä pitkin metsiä ja rantoja ja hiekkateitä ja tutkimme - koko maailmaa!

Kävimme juomassa metsälammesta ja hiivimme salaperäisen autiotalon pihalla. Kerran rakensimme metsään esteradan. Ratsastin ilman satulaa riimun kanssa ja ison osan aikaa retkillämme kävelin itsekin. Laku käveli vapaana kanssani. Minulle ei tullut mieleenkään, että se karkaisi tai lähtisi omille teilleen. Sehän oli ystäväni.

Kun ryhdyin ajattelemaan selkäännousua Laku valpastui. Se alkoi etsiä sopivaa kiveä, jolta voisin kiivetä sen selkään. Ilman satulaa en nimittäin mitenkään muuten olisi päässyt ylös.  

En muista mitään muuta kuin pehmeyttä ja harmoniaa, iloa ja yhdessäoloa noilta ajoilta Lakun kanssa. 

Luulen, että kaikki kirjoittamani hevoskirjat ja koko innostukseni hevosiin kumpuaa ystävyydestäni Lakun kanssa. Haluan löytää uudelleen tuon ihmeellisen tunteen lapsena kokemastani ihmisen ja hevosen iloisesta, vastavuoroisesta yhteydestä.

TUTUSTU TIKKUMÄEN TALLIIN
TYKKÄÄ TIKKUMÄESTA FACEBOOKISSA
   
 
Reetta ja Kymppi.