Kirjoituksia kuvien kera.

Lapsuusmuistoja. Se kamala asia!

Ensimmäinen lukukausi koululaisena oli mennyt, kuusijuhla ja joulukin. Oli tullut talvi, kun joulun jälkeen koulu taas alkoi. Suksilla nyt koulumatka kuljettiin. Lyhensi se hiukan pitkää matkaa, mutta oli sitä vieläkin. Peltoja pitkin kiertäen latu meni. kun metsä oli tiheää ja aamulla vielä pimeä. Tältä kulmalta ei muita menijöitä silloin ollut. Vasta puolessa välissä yhytin yhteisen ladun toisten kanssa. Isä lähti ensimmäisenä aamuna minulle latua tekemään Hyvä latu siitä tuli. Oli hauska hiihtää kotimatkalla. Oikein odotin aamua, että taas pääsisin sille. Mutta! Yöllinen tuisku oli lunta lennättänyt. Ei ollut latua enää. Melkein joka aamu sen sain auki hiihtää.

Oli oikea talvi ja pakkasta. Äiti teki minulle hiihtohousut isän diakonaalihousujen paremmista paikoista, kun ei silloin sota-aikana uusia kankaita saanut. Eivät silloin maaseudun naiset housuja käyttäneet. Kaupungeissa taisi jo housumuoti olla, ainakin hiihtäessä. Minä varmaan olin ensimmäinen naispuolinen Raatalassa, joka pitkissä housuissa kulki. Oli ne lämpimät. Ei mennyt kaatuessa lunta hameen alle, eikä sukkien ja aluspöksyjen väliin. Mutta oli niistä housuista harmiakin. Pojat kiusasivat, tytötkin joskus. Minua sanottiin "munattomaksi mieheksi", Pennaseksi tai Norriksi yläkoulun opettajien mukaan. Urheasti silti pidin housujani. Urhea pitää sen olla, joka aikaansa edellä kulkee! Sitten sattui se juttu, joka oli elämäni kamalin. Sekin oli niiden housujen syytä. Oli taas kova pakkanen ja vielä hyytävä viima sen lisäksi. Vain Paavo sattui ladulle samaan aikaan. Hän oli pojista se kaikkein kiusanhenkisin, kun muita oli mukana. Ihan kiva kaveri taas silloin, kun kaksin kuljettiin. Minulle tuli pissahätä. Se ei ongelma ollut. Lapsia me olimme. Sattui sitä muillekin. Pitkää matkaa pellolla hiihdettiin. Sitä vaan vähän ladulta poikettiin asia toimittamaan. Toiset odottivat ja sitten matkaa jatkettiin. Minä poikkesin sivuun ja Paavo jäi odottamaan. Mutta niiden housujen napinlävet olivat kovin tiukat vielä ja selän puolellakin luukkuhousuissa. Olin minä ne auki saanut, mutta nyt oli niin kylmä, että sormet ihan jäätyivät. Yritin niitä taskussa lämmittää, mutta kun taas koetin nappeja avata, niin vielä nopeammin ne jähmettyivät. Paavo seurasi kiinnostuneena tapahtuman kulkua. Olisikohan auttanut? Ylpeyteni ei periksi antanut, että apua olisin pyytänyt. Eikä hän apuaan tarjonnut. Totesin, etten housujani auki saisi ja päätin yrittää kouluun asti. Ei enää pitkää matkaa ollutkaan. Kylmä ulkohuone sielläkin oli, mutta pääsisin edes tuulen suojaan ja voisin pyytää jonkun tytöistä avuksi. Ei ole helppo suksilla matkaa tehdä, kun kova pissahätä on. Ei se minulta onnistunut. Tuli ensimmäinen tippa ja toinenkin. Käänsin sukset ympäri ja sanoin Paavolle. "En mää viittikään kouluun tulla, mää lähden kotiin." Toivoin kovasti, että se pissa niihin pöksyihin jäisi. Niin paksua kangastakin ne oli. Mutta ei. Ensimmäinen keltainen tippa jo hangella näkyi ja kohta koko pissa. Itkien tulin kotiin ja sanoin, etten ikinä niitä housuja jalkaani pistä, enkä koskaan kouluunkaan mene. Saivat ne minut yli puhutuksi. Äiti suurensi vähän niitä napinläpiä. Kouluun oli mentävä. Iltarukouksessani pyysin Jumalaa, että hän ei antaisi Paavon kertoa. Että Paavo edes tämän kerran olisi niin reilu. Liikaahan se oli pyydetty. Ei Jumalakaan Paavolta tätä voinut kieltää. Huomiotahan Paavo kaipasi ja siksi kiusaakin teki. Nyt hän sitä sai, kun tämmöisen tarinan kertoa tiesi. Hän oli jo pellolta huutanut koulun pihaan tullessaan, että Kirstiltä pääsi kusi housuun. Kaikki he olivat minua vastassa. Kusihousu, kusihousi huusivat pojat. Pissahousu, pissahousu, huusivat tytöt. Opettajakin kysyi, miksi en kouluun tullut. Se oli määrä kertoa, jos poissa oli ollut. Minun piti kertoa, vaikka hänkin sen jo kuullut oli. Mahtoiko hän luulla, että asia olisi sillä tullut pois käsitellyksi. Ei tullut. Kyllä minua siitä kiusattiin, joskus vielä yläkoulussakin. Se oli pienen elämäni kauhein tapahtuma. Joskus tuntuu, että koko elämän. Joku voisi sanoa, että helpolla olet elämässäsi päässyt. Ehkä olenkin. Se oli silloin ja kaikki on suhteellista. Ihan järkyttävää traumaa ei siitä sentään tainnut sieluuni jäädä, kun tässä nyt siitä naputtelen. Kaikelle kansalle vielä! Julkaisenko? Se jää nähtäväksi.

 

Kuvassa on alakouluni. Se on nykyään yksityisomistuksessa, mutta entisessä asussaan. Sillä oli onnea saada omistajat, jotka ymmärtävät arvostaa vanhaa.

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

A.K. | Vastaa 29.05.2019 09.16

Silloin "Kirsti kusihousu" pelkäsi ja häpesi, mutta Nyt Olet Tämän Hienon Blogin Herkkä ja Rohkea kirjoittaja. Kiitos tarinoistasi ja kauniista kuvista :)

Nummentonkija 29.05.2019 20.03

Kiitos sinulle kauniista sanoistasi.Ihanaa kesää sinulle ja rakkaillesi!

aimarii | Vastaa 09.04.2019 08.58

Olipa muisto! Ei Paavo ollut reilu, mutta semmoisia lapset on. Kaikki heti ja suoraan. Hyvin kerrottu.

Nummentonkia 11.04.2019 20.20

Sai Paavo kertoa. Kun opettaja kysyi, niin varmaan olisin totuuden kertonut itsekin! En minä valehdellut olisi. Silloin. Nyt taitaisin muunlaisen jutun keksiä!

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

29.09 | 15:39

Satavuotias "Salkkari" on niin iso lehti, että tuskin se tämmöisiä julkaisisi."Sadansanan" juttuni kyllä kelpasi.

...
29.09 | 14:23

Aimarii, parasta vointia sinulle toivon ja hyvää syksyä.
Syksy tuli tännekin, kukat vie, mutta ruskaa on nyt meilläkin.

...
26.09 | 15:52

Sinun puutarhasi kukoistaa. Iloa on katsella upeita kukkaistutuksia. Kesä on ollut täällä pohjoisemmassakin ihan ok, minä itse en niinkään. Ehkä syksy parempi

...
26.09 | 10:08

Oletko koskaan ajatellut julkaista näitä muistojasi paikallisessa lehdessä? Tämäkin muisto ansaitsisi sen ja sieltä joku löytäisi lukeakseen.
Kaunis muisto

...
Tykkäät tästä sivusta