Opettaja Hilja Pennasen kukkaset.
Raatalan kansakoulupiirin v.1910 rakennettu isompi
koulurakennus oli v.1939 laajennettu tekemällä sivuun toinen luokkahuone ja suuri eteinen. Siitä oli pariovet molempiin luokkiin, sekä ovet keittolaan ja opettajan asuntoon. Pihanpuoleisessa kulmauksessa oli isot ikkunat etelään
ja länteen. Ikkunoiden edessä oli pitkä pöytä ja penkit. Pienemmässä koulurakennuksessa opiskelevat lapset kävivät syömässä sen ääressä. Ikkunoiden edessä oli myös kukkalaudat
täynnä kukkaruukkuja. Opettaja Hilja Pennanen rakasti kukkia. Siinä oli pelakuita, verenpisaroita ja monia muitakin, joita emme kaikkia tunteneetkaan. Pöydän yläpuolella riippui kaksi amppelia. Niissä olevat lehtikaktukset
olivat kukkiessaan todella kauniit. Pöydän keskellä oli iso kliiviaruukku. Kun se kukki, oli se täynnä punaisia liljankukkia. Kyllä me niistä pidimme, mutta oli niistä joskus harmiakin. Ruokatunnilla oli aina kiire .Oli
äkkiä syötävä, että ehti olla välitunnilla pidempään. Tytöt vain saivat mennä pöydän ja ikkunan välissä olevalle penkille. Pojat olisivat rynnänneet vieläkin kovemmalla vauhdilla.
Silti joskus kävi tytöillekin niin, että saattoi jokunen kukkavarsi katketa, tai koko ruukku pudota. Silloin Hilja-opettaja oli hyvin surullinen. Vihainenkin, jos arveli jonkun tahallaan kukkaa vahingoittavan. Ei sitä tahallaan varmaan
kukaan tehnyt. Me ihailimme niitä, kun ne kukkivat. Kaikkein ylimmän luokan tytöt olivat vuorollaan kukkajärjestäjinä. Heidän tehtävänsä oli kastella ne, pitää ruukut ja aluset puhtaina, sekä
korjata kuihtuneet roskat pois. Kerran opettaja otti sen kliiviaruukun käsiteltäväkseen.(Hän sanoi sitä kliiviaksi. Nykyisin myytävissä kliivioissa on juuret, eikä sipuleita.) Sipuleita oli jo liikaa ja ruukku vaarassa
haljeta. Me saimme kaikki sipulin. Minä en oikein osannut pitää puoliani, kun sain kaikkein pienimmän sipulin, vain peukalon kynnen kokoisen. Komea kukka siitä silti kasvoi. Raatalassa kasvoi silloin kliivia monessa kodissa. Onkohan
enää missään? Minunkin hävisi. Nyt olisin iloinen, jos olisin sen pitänyt. Se olisi näkyvä muisto opettajastani.
Vuodet kuluivat. Pennaset jäivät eläkkeelle,
kuolivatkin. Koulussa oli uudet opettajat. Kun joskus kävin siellä, ei kukkia enää ollut. Penkeillä oli urheiluvälineitä. Ne kai sinne paremmin kuuluivatkin. (Meidän aikanamme, pulavuosina, oli vain pesäpallo, tavi
(maila) ja räpylä. Pojilla potkupallo, jonka he joka päivä potkivat rikki. Simo Pennanen sen sitten seuraavaksi päiväksi kursi kokoon mutisten, että kun aina saavatkin rikki!) Minä niin kaipasin niitä kukkia!
Viimeksi, kun koulussa kävin, ei ollut ikkunaakaan enää. Raatalan koululaiset olivat päässeet sivistyksen piiriin! Ikkunoiden eteen oli rakennettu vessat. Me kävimme pihan perällä ulkohuoneessa.
Sisällä ihailimme kukkasia.
Nyt koulu on yksityisillä omistajilla. Ulkoapäin entisellään. En tiedä, mitä ovat sisällä tehneet. Toivon kuitenkin, että he ovat
huomanneet, kuinka ihanan eteisaulan sieltä vessojen takaa löytäisivät!
En tiedä, onko enää ketään, joka muistaisi Hilja-opettajan kukat. Siksi kirjoitin. Tuntui, että
se on minun velvollisuuteni.