Kirjoituksia kuvien kera.

Oli hellettä ja heinäpoutaa.

Kylmän ja sateisen kesäkuun aikana moni ajatteli, ettei kunnon kesää tulekaan. Ne, jotka vielä korjaavat pelloiltaan kuivaa heinää, pelkäsivät sen ollenkaan onnistuvan. Harvassa heinänviljelijät nykyisin ovat. Kun ei ole karjaa, ei tarvita heiniäkään. Toisin oli ennen. Joka talossa oli eläimiä ja niiden talviruuan tekemisessä maanviljelijöiden kesä kului. Heinäpellolla meni aikaa hyvinkin kolme viikkoa, kun ne ensin nosteltiin seipäille ja kuivuttuaan koottiin latoihin. Heinäaika sattui yleensä kaupunkilaissukulaisten loma-ajaksi. Hekin pääsivät tahtoessaan työhön mukaan. Maanviljelyksestä jo vieraantuneet loman viettäjät luulivatkin, ettei maalla muita töitä olekaan! Presidentti Ahtisaari ehdokkaana ollessaan vastasi kysymykseen, tunteeko hän maataloutta :"Kyllä minä tunnen maatalouden. Minulla on sukulaisia maalla ja olen ollut heinätöissä." Täsmälleen saman vastauksen olen saanut puolelta tusinalta muulta, enkä ole tainnut useammalta kysyäkään. Heinänteko onnistui vain kauniina päivinä, eikä se lapottamisvaiheessa (kun heinät nosteltiin seipäille) kovin raskastakaan ollut. Mukavia muistoja jäi iloisessa porukassa ahkeroidessa. Kahvihetket lappoiden varjossa olivat kivoja työn lomassa. Aina ei yhtä mukavaa heinäpellolla ollut. Kun sade oli monesti kastanut heinät ja ne olivat muuttuneet mustiksi ja haiseviksi ja niitä sitten joinakin poutahetkinä yritettiin seipäille nostaa, oli ilo kaukana. Raskaitakin ne puolimärät heinät silloin olivat ja vielä tieto siitä, että niitä piti koko seuraava vuosi eläimille syöttää ja niidenkin terveys olisi vaarassa huonon rehun vuoksi, veti mielen matalaksi. Vaarassa oli hoitajienkin terveys, homepölykeuhko oli yleinen vaiva huonon heinäajan seurauksena. Heinien sisäänajo oli raskaampi vaihe heinänkorjuussa. Raskasta oli nostaa heiniä kuormaan ja liiterissä pinkan päälle silloin, kun se jo oli noussut korkeaksi. Vastaanottajalla pinkan päällä oli helpompaa. Kun pinkka tuli korkeaksi, sai sielläkin huhkia otsa hiessä. Kun yritti sotkea heiniä katonlappeen alle, kolahti pää usein halapantoihin tai pärekaton naulat pistivät päälakeen. Tilaa ei enää ollut missään. Siellä viimeisessä piikissä yritti tavaraa sotkea ja isäntä vain nosteli uutta, "änköi ja tunkoi" ja tuumasi: "Kai maar sin viäl yks kuarma mahtuu!" Ei ihme, että kaiken aikaa yritettiin helpotusta raskaisiin heinätöihin keksiä. Kaatokoneet ja hevosharavat olivat vanhoja keksintöjä. Ne muutettiin, tai vaihdettiin traktorivetoisiksi, kun hevosista luovuttiin. Markkinoille ilmaantui seiväskaira. Seivästäminen oli raskain työ heiniä lappoille laitettaessa. Kangella piti saada tarpeeksi syvä reikä, jossa laponen pysyi pystyssä isonkin heinämäärän alla. Ei se helppoa ollut, kun maa oli kuivaa ja murenevaista ja sellainen se hyvänä heinäaikana oli. Seiväskairalla työ tuli tehtyä traktorin voimalla. 50-luvulla tuli kauppoihin heinähäntä. Sen "leukojen" välissä latoon voi kuljettaa usean seipään tavaran. Matalaan navetan vinttiin ajettaessa se olikin hyvä apu, mutta liiterissä heinät jäivät lattialle. Korkeammalle niitä siitä piti nostaa kuin kuormasta. Jotkut yrittivät viritellä jonkunlaisia hissilaitteita. Insinöörit tekivät töitään, maatalousnäyttelyissä esiteltiin uusia keksintöjä ja kauppiaat tarjosivat innokkaasti. Pienpaalaajia alkoi ilmaantua heinäpelloille. Homma sujui jo paljon helpommin. Kevyitä paaleja jaksoi nostella kuormaan ja pinkkaankin mahtui niitä enemmän. Sinne viimeiseen piikkiinkin muutama mahtui. Aikaa silti meni. Paalaaja jätti tavaransa pitkin sarkaa ja sieltä ne oli nosteltava kuormaan ja siitä liiterin pinkkaan. Hermoillekin heinäaika kävi. Pellolla levällään oleva heinä tarvitsi usean poutapäivän kuivuakseen. Aina oli "sade saapumassa, uhkaamassa ukonilma". Kehiteltiin parempia haravia ja pöyhijöitä, joilla kuivumisaikaa saatiin lyhennettyä. Pienpaalaajat jäivät "vanhanaikaisiksi" ja pelloille ilmaantuivat isot pyöröpaalaimet. Ne kokosivat heiniä "kitaansa" jo paljon enemmän ja sitten aukaisivat leukansa ja pyöräyttivät munansa. Niille on monia lempinimiä annettu. Kun niillä korjataan myös tuorerehu , kääritään paali muoviin. Peltojen reunoja kehystävät talvellakin valkoiset paalirivit. Aikaisemmin ne kovasti hämmästyttivät kaupunkilaisia, mutta nyt ovat jo kaikki niihinkin tottuneet. Kuivaheinä ei muovia tarvitse, mutta kun Suomen kesään ei aina voi luottaa, monet jo käärivät senkin vähän hapon avulla varmaan suojaan muovin sisälle.

 

Meillä on käytössä pienpaalaaja vieläkin. Se vaati paljon työtä ja voimia, mutta isot paalaajat olivat kovin kalliita. Meidän Pauli alkoi miettiä halvempaa vaihtoehtoa. Liiterin nurkassa lojui tilaa viemässä vanha heinähäntä. Mahtaisiko sillä olla uusiokäyttöä? Vähän piirtelemistä ja tuumaamista, sitten naputtelua ja mitä lie muuta tehnyt heinähännän ja paalaajan kanssa? Syntyi "heinäjuna", jota vetäen lähtivät heinätöihin ensi kerran parikymmentä vuotta sitten. Äiti-Nummentonkija hiukan epäili, mutta kyllä se suureksi hämmästyksekseni toimi. Sillä meillä on heinät korjattu ja myös viljojen oljet syksymmällä. Seuraava kuvasarja on tästä heinähommasta .

Oli heinäkuun 6-s päivä, runon, suven ja Eino Leinon päivä. Hyvä heinäpäivä. Työ on jo hyvässä alussa.
Vanhan "heinähännän" , 50-luvun koneen päälle, Pauli teki laatikon, jota hän kutsuu heinälavaksi. Paalaajan ja lavan välissä on rata, jota pitkin paalit kulkevat lavalle. Hän järjestää niin, että ne sitovat toisensa ja 42 paalin kasa pysyy koossa.
Näitä paalikasoja voi kuljettaa sekä traktorin etu- että takakuormaajilla vaikka liiteriin asti. Etukuormaajalla ne voi nostaa peräkärrylle ja liiterissäkin päällekkäin.
Lava on täynnä. Nyt nostetaan heinähäntä pystyyn ja jatketaan matkaa.
Kasa jää kauniisti pellolle ja heinähäntä lasketaan alas taas.
Puusta tehty alusta nostetaan heinähännän piikkien päälle. Alustat kulkevat mukavasti etukuormaajan päällä. On hyvä, jos niitä on niin paljon, ettei paaleja tarvitse purkaa välillä. Paalit saavat jäädä alustansa päälle. Silloin niitä on helppo siirrellä myöhemminkin, silloin kun ne tulevat käytettäviksi.
Taas on pian lava täyttymässä.
Viimeisiä heinäkarheita paalataan. Ilta on jo tulossa ja varjot pitenevät.
Työ on lähes valmis. Enää on jäljellä paalikasojen kuljetus latoon. Aika lailla vanhan ajan lappoita olisi tälle pellolle tullut ja iso väki olisi tarvittu niitä tekemään. Monta hevos-tai traktorikuormaa olisi pitänyt tehdä ennen kuin ne olisivat olleet liiterin pinkassa.
Tällaisella "virityksellä" niitä nyt kuskataan. Oli hyvä heinäaika. Parempilaatuisia heiniä eivät hevosmiehet mistään löydä. Jos nyt vaan nämä löytäisivät, kun ei meillä enää ole lehmiäkään! syömässä.

Lehmät lähtivät uusiin oloihin.

                                            

Katselen ulos tuvan ikkunasta. Peltoaukean takana näen naapurin kauniin karjan vihreällä laitumellaan. Näkymä on kaunis. Haikeaksikin se mielen vetää. Meidän pelloilla eivät lehmät enää laidunna. Navetta, vuosikymmenten työpaikkani on tyhjä. Hiehojen asuinpaikaksi muutetussa hevostallissa ruokki pääskysemo poikasiaan. Lypsykone karjakeittiössä seisoo hiljaisena ja tilatankki kumisee tyhjyyttään. Täällä alkoi työpäiväni ennen. Sytytin tulen muuripadan alle ja kun vesi lämpeni, aloitimme lypsyn. Vähän jännittäen avasin navetan oven: onko kaikki hyvin, lehmät terveinä ja kiltisti parsissaan. Aina ei ollut, joku lehmistä oli selvästi sairas ja oli soitettava eläinlääkäri käymään. Joskus yllätti iloinen asiakin: pikkuinen vasikka seikkaili horjuvilla jaloillaan emonsa lähellä. Se oli poikkeus, kyllä me aina yritimme olla valvomassa lehmien poikimista. Navettatyöt olivat raskaita, mutta miellyttäviä silloin, kun kaikki meni hyvin, lehmät terveitä ja lypsivät paljon. Meijeritili oli meidän palkkamme. Pellonkin tuotto kierrätettiin navetan kautta, vain harvoin tuloa saatiin vilja- tai teurastileinä. Vuosikymmenten aikana karjanhoitoon tuli muutoksia. Minun lapsuudessani oli lehmiä joka talossa, muu ei olisi tullut kenellekään mieleen. Lehmä oli niilläkin, joilla ei taloa ollut, vain vähän tonttia tupansa ympärillä. Omavaraisia olivat sepät, myllärit ja muut maaseudun ammattilaiset. Pieniä karjat olivat. Yli 10 lehmän karja olisi ollut "iso" tavallisilla perheviljelmillä, jollainen Haapasalokin on ja vielä pienemmillä tiloilla lehmiä oli 2-3. Se oli luonnollista silloin, kun työt tehtiin ihmisvoimin . Suurissa taloissa ja kartanoissa oli isommat karjat, mutta heillä olivat karjakot ja navetta-apulaiset niitä hoitamassa. Navettatyöt olivat naisten harteilla. Miesten aika meni raskaimmissa pelto- ja metsätöissä silloin, kun maatalous oli vielä vähän koneellistettu. Kun koneita sotien jälkeen alkoi saada, tulivat jo valveutuneemmat isännät emännän avuksi raskaimpiin töihin. Oli isäntiä, jotka eivät "akkain töihin" tulleet, heille kuului vain hevosten hoito. Emännät eivät heitä avukseen saaneet, mutta poikansa he mukaansa ottivat ja lypsämään opettivat. Seuraava sukupolvi teki töitä yhdessä niin navetassa kuin pelloillakin. Meistä maatilojen tyttäristä ei taida kukaan muistaa, minkä ikäisenä lypsämään opimme. Olisi suuri häpeä ollut, jos ei sitä taitoa hallinnut. Kaupunkilaistytöt, jotka viettivät kesiään sukulaistaloissa, opettelivat taidon myös, eivät he tahtoneet muita huonompia olla. Lypsykone on vanhempi keksintö, mutta se yleistyi vasta 50-60-luvuilla. Olin jo 30-vuotias, kun se meille hankittiin. Oli jännittävää lypsää sillä ensikertaa. Jännittivät lehmätkin. Kun sai ensimmäisen lypsimen kiinnitettyä, huomasivat useimmat niistä jutun juonen ja antoivat kiltisti jatkaa. Vain tulinen Juliska potkaisi lypsimet kannuineen pitkälle lantakouruun. Lypsykoneen imulla toimi myös karvanleikkuukone. Kun Juliska kerittiin ja se tottui koneen hurinaan, antoi sekin lypsää. Meillä oli siirrytty konelypsyaikaan. Kehitys karjanhoidossa edistyi kaiken aikaa. Yhä useimmat luopuivat lehmien pidosta ja siirtyivät pitämään muita eläimiä tai viljanviljelyyn. Toiset lisäsivät lehmälukuaan. Navetoita piti laajentaa, kaikki entiset sikalat ja hevostallit ottaa nautakarjan tiloiksi. Uusia navetoita rakennettiin. Ahtaiksi nekin tulivat, kun karjakokoa piti yhä enemmän kasvattaa. Karjanjalostajat tekivät työtään , eläimet kasvoivat yhä suurikokoisemmiksi ja maitotuotokset nousivat. Uusimmatkin lypsykoneet tulivat liian hitaiksi ja ihmistyömäärä ylivoimaiseksi monikymmenpäisten karjojen hoitoon. Nykyisin rakennetaan robottinavetoita, joissa lehmät ovat vapaina ja hoitavat itse lypsynsäkin! Isäntä istuu lasikopissa tarkkailemassa .... no, ei aivan niin. Jokainen eläin on yksilö, jonka terveys, kiimat ja poikimiset on hoidettava. Työmäärä ei varmaan ole vähentynyt, mutta on ehkä helpompaa ja on mahdollista huolehtia isommasta karjasta.

Haapasalon vanha, ennen tilava ja valoisa navetta oli muuttunut yhä ahtaammaksi. Lehmien koon kasvaessa parsia oli pidennetty. Käytävät, joilla nuorena tyttönä mahduin tanssimaan, olivat käyneet kapeiksi. Koneet vanhenivat, nuorempikin polvi vanheni, eikä jatkajaa ole. Työ vanhanaikaisin menetelmin vei aikaa liikaa. Ei ollut mieltä ryhtyä rakentamaan uutta isoa investointia vaativaa navettaa. Kun sitten tuli hyvä tilaisuus, päättivät pojat luopua karjastaan. Omaan kylään, lähes naapuriin valmistui iso, nykyaikainen robottipihatto. Kallis investointi oli saatava pian tuottamaan, lehmäpaikat käyttöön. Omistajat olivat halukkaita ostamaan koko meidän karjan. Lypsylehmät lähtivät helmikuussa. Nuori karja jäi vielä, mutta viimeiset niistä muuttivat uuteen kotiinsa kesäkuussa. Seuraava kuvasarja on lehmien muutosta uuteen kotiinsa 19/2 2014.

 

Nuori karja vietiin kesäkuussa vähitellen hevoskuljetusautossa. Viereisessä pienessä kuvassa on pian poikiva hieho, Ihku lähdössä.

 

Teurastamon auto on ajanut pihaan. Nyt ei olla lähdössä teuraaksi, vaan uuteen, nykyaikaiseen robottipihattoon.
"Laiva on lastattu." Lähtö syntymänavetasta meidän lypsylehmillä uuteen kotiinsa. Pojat lähtivät perässä auttamaan niiden sopeutumista aivan uudenlaiseen ympäristöön.
Sinne ne lähtivät, meidän lypsikit.
"Tänne meidät sitten tuotiin, täytyy lähteä tutkimaan paikkoja."
"Jaa, siin on nukkumispaikat. Aika paksut, mukavat patjat on."
"Astronaut, ei sunkaan tää mikään avaruusasema ole? Jos ne kouluttaakin meistä astronauttilehmiä. Kyllä siellä kansainvälisellä avaruusasemalla varmaan maitoa tarvitaan."
"Ihan erilainen lattia. Uskaltaaks sinne mennä? Pakko kai, kun vesiposti on siellä, janottaa jo."
"Mahtaaks toi olla nyt se robotti?"
"Nyt tänne tuotiin talon omat lehmät vanhasta navetastaan. Se iso auto, joka meidät toi, meni sitten hakemaan ne."
"Tommosella isolla autolla meille tuodaan ruokaa."
"Siin on se robotti! Onks sinne ihan pakko mennä?"
"On toi uusi kaveri aika musta. Se on niitä friisiläisiä. Kai me sentään samasta heinäkasasta syömään mahdutaan."
Ihan mukava tämä uusi koti on. Talon entiset lehmät ovat kivoja ja kilttejä kavereita, kyllä niiden kanssa toimeen tullaan.

Sadepäivän mietteitä.

 

On kesäkuun viimeinen sunnuntai. Sataa, on satanut lähes joka päivä jo yli kaksi viikkoa. Kylmäkin on ja pimeää. Päivät ovat alkaneet jälleen lyhetä. Kesän valoisin aika on ohi. Tuskin sitä huomasimmekaan. Onko kesä peruutettu, kun talvikin oli peruutettu? Ilmastonmuutosko? Ei, on tälläisia keväitä ja kesiä ennenkin ollut. Kauniita, lämpimiä ja valoisia myös. Tämän ruikutukseni kesken muistin, että olemmehan me saaneet nytkin nauttia myös muutamista aurinkoisista hellepäivistä. Tuleehan niitä vielä lisääkin! Kesää on jäljellä vielä. Ei sitten ruikuteta kuumuutta, eihän? Luonto vihertää, kukat puhkeavat aikataulujensa mukaan. Omenapuut ja juhannusruusut ryöppysivät kukinnoissaan tänä keväänä ihan valtoimenaan. Nyt ovat jo muutkin ruusut puhkeamassa kukkaan ja nuppuja on valtavast. Lumeton ja vesisateinen talvi oli sittenkin armollinen,vaikka pelkäsimme kasviemme puolesta. Viime keväänä istuttamani ruusupensaat kukkivat taas. Vähän vain, kun ovat vasta pieniä. Tälle sivulle laitan Towe Janssonin ihanan punakukan, mutta muita kukkakuvia löytyy uudelta sivulta, jonne pääsee klikkaamalla vasemmalta "Kesän 2014 kukkia." Tälle sivulle kun meinaan laittaa niitä navettajuttuja!

Hyvää Juhannusta.

                               Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti,

                               luo ruusupensaan valkean sun vein.

                               Se vielä välkkyi kastepisaroin,

                               mut kaikki kukat hymys meitä kohti.

                                                                        Saima Harmaja.

 

Navetan nurkilla.

 

118 vuotta ehti Haapasalon mäellä lehmikarja ammua ja kesäisin laiduntaa pellolla ja alkuvuosina metsän suojassakin. Isoäitini kirnusi lypsämänsä maidon voiksi, jonka isoisä kauppasi Salon frouville viedessään halkokuormia. Sitten alettiin viemään maito meijeriin. Kraatarlassa oli oma meijeri. Oli Kuusjoella toinenkin. Sen vain olivat pitkänomaisen, vaikkakin pienen pitäjän toisessa päässä olevat asukkaat saaneet Kraatarlan isäntien mielestä niin kauaksi, että päättivät perustaa oman meijerin. (Samoin olivat Kraatarlassa omat Osuuskauppa ja -kassa, seuratalo, yhdistykset ym. Oikeastaan vain kirkko, hautausmaat ja kunnantoimisto olivat yhteiset.) Maito meijeriin vietiin yhdessä vuoropäivin niin monen naapurin kanssa kuin kärryille, tai rekeen kannuja (pystyjä, hinkkejä) mahtui ja hevonen jaksoi vetää. Paluukuormassa kannuissa tuotiin kuorittua maitoa, (joppia, kurnaalia, pluttanaa. Nykyään sitä myydään kaupoissa litran hanapurkeissa nimikkeellä: rasvaton maito.) Se juotettiin vasikoille, sioille, tai piimäksi tehtynä kanoille. Kun haluttiin saada voita, laitettiin kannun kannelle sanomalehti merkiksi ja siihen meijerissä voipaperiin pakattu voikilo käärittiin. Kannun kaulassa kulki nahkainen, pieni laukku, jossa oli meijerin vastakirja. Siihen isännöitsijä merkitsi kunkin päivän maito-ja joppimäärät, sekä ostetut voikilot. Maidosta tehtiin myös laatukokeita. Sen piti kestää monta päivää lämpimässä hapantumatta, jotta kelpasi parhaaseen ensiluokkaan. Hinta halpeni kovasti, jos maito meni toiseen luokkaan kolmannesta puhumattakaan! 40-50-lukujen vaihteessa, kun sota-ajasta oli selvitty ja autot yleistyivät, hankki meijeri kuorma-auton. Maitoa alettiin nyt ajaa autolla. Välillä myös yksityisten kuorma-autoilijoiden kanssa tehdyillä sopimuksilla. Se kuitenkin oli mahdollista vain kesäisin. Talojen tenhaaroihin piti pystyttää laiturit, jolta auton apumies sai nostettua kannut korkealle lavalle. Raatalassa oli vain yksinkertaisia kannutelineitä. En muista täällä olleen mitään "maitolaituriromantiikkaa". Kai ne treffipaikkoja olivat, mutta niin olisivat olleet ilman laitureitakin. Talvisin lumi tukki tiet. Sen aikaisilla auroilla ei kapeita ja mutkaisia sivuteitä saatu auki pysymään, kun vallit kasvoivat kovin korkeiksi. Silloin oli maitovuoroon jääneen isännän taas valjastettava hevosensa meijerimatkalle. V. 1956 oli viimeinen, jolloin tie oli vähän aikaa ummessa. Silloinkin isännät olivat päättäneet pitää sen auki, vaikka lapioimalla. Vallit olivat jo niin korkeat, että linja-autoa ei niiden yli näkynyt. Tuli taas tuisku. Oli annettava periksi luonnonvoimille, tosin vain muutamaksi viikoksi, kun kevät oli lähellä ja aurinko sulatti lumet. Meidän ohi kulkeva tie on läpikulkutie ja Raatalassa pääpaikkaansa silloin pitävän Vainion Liikenteen perustaja, Jooseppi Vainio oli innokas myös avaamaan liikennöiviänsä teitä. Raatalan muita sivuteitä urakoi Niilo Lindfors Fordson Major-traktorillaan. Avustajanaan hänellä oli Kalervo, josta sitten parin vuoden kuluttua tuli minun puolisoni. Koko tuiskuiset yöt he ajoivat teitä auraten. Kylmä oli avonaisen traktorin päällä istuessa. Kun ensimmäisen talon ikkunaan aamuisin syttyi valo, oli mukava mennä aamukahville. Samalla sai kuulla talon radiosta juuri käytyvien presidentin vaalien tulokset. Kuusjoen Ylikulmalla teki sepäntöitä pienessä pajassaan Antti Isotalo. Hän alkoi tehdä lumilinkoja. Niille tuli kova kysyntä. Antin piti laajentaa pajaansa ja ottaa apumiehiä. Lumilingot taisivat olla artikkeli, jolla oli suuri osuus nykyisen Kuusjoen suurimman työllistäjän, Antti-Teollisuuden kehityksessä isoksi teollisuuslaitokseksi.

Ajat muuttuivat. Viljan hinta nousi suhteessa maidon hintaan niin, että suuritöisestä karjanhoidosta ei saanut vastaavasti tuloja. Monet siirtyivät karjattomaan maanviljelykseen, tai erikoistuivat sika-tai kanatalouteen. Meijerien maitomäärät pienenivät. Raatalankin meijeri alkoi tulla kannattamattomaksi ja alettiin puhua sen fuusioitumisesta (opimme kaikki silloin tuon hienon sanan!) Salon meijeriin. Jotkut siirtyivät Kuusjoen meijeriin. Useimmat Saloon, koska ajateltiin, että kohta myös Kuusjoki on saman kohtalon alainen, niin kuin sitten muutamia vuosia myöhemmin olikin. Muitakin muutoksia tuli. Maitohuoneisiin tuotiin tilatankit ja maito haettiin tankkiautoilla. Se helpotti työtä. Ei tarvinnut enää raahata tonkkia tien varren kannutelineille, eikä kytätä maito-auton tuloa. Maitoa ei siellä voinut pitää kauaa, talvella se olisi jäätynyt ja kesällä hapantunut. Tilatankki ratkaisi myös jäähdytysongelmat. Aikaisemmin oli maito ollut jäähdytettävä jäillä, joita talvisin sahattiin lammista ja säilytettiin sahanpurujen alla. Sieltä niitä sitten piti lohkoa lypsyn jälkeen, kovaa työtä oli sekin. Talvisin saatiin jäähdytettyä lumella. Tankkiautojen kuljettajat tulivat tutuiksi. Yleensä he tulivat aikataulujensa mukaan. Kerran odotimme kauan. Lopulta tuli toinen kuski toisella autolla. Totisena hän kertoi, että tuttu kuljettaja, Toivola, ei tulisi enää. Hän oli ajanut tasoristeyksessä junan alle paikassa, jossa joka matkallaan oli radan ylittänyt.

Salonkin meijerin maitomäärät vähenivät. Se osti sitten Turun meijerin, syntyi Maito-Aura. Maidot lähtivät nyt Turkuun. Seuraavaksi Maito-Aura yhdistyi Riihimäen Herajoen meijerin kanssa ja siitä syntyi Länsi-Maito. Sinne menivät viimeksi Haapasalonkin lehmien maidot. Tänä keväänä maidontuotanto meillä lopetettiin. Siitä kerron seuraavalla kerralla.

Maito-auto ei enää Haapasalon pihalla käy. Kuvassani oleva auto on jo muutaman vuoden takainen. Viimeinen (nykyinen) auto on tätä isompi. Siitä en kuvaa saanut, kun maidot nykyään haetaan täältä yöllä. Kaikki on nyt tehokasta, pitää olla isot yksiköt ja toiminta nopeaa. Enää ei ehdittäisi ajella maitoja meijeriin hevosilla!

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

Leo Salo | Vastaa 04.11.2014 21.25

Suurkiitos näistä, niin kotoisenmakuisista muistelmista ! Loppuosa jo minullekin Raatalan ajoilta tuttua, Joel Haapasalon muistan Vapunpäivältä 1961, jolloin
k

Nummentonkija 06.11.2014 15.32

Olen ajatellut, että synkälläkin "pilvellä" (sota) on usein kultainen reuna!

Nummentonkija 06.11.2014 15.28

Leo Salo. Kiitos kommentista ja siitä, että olet viitsinyt lukea juttujani! On hyvä muistella. Kun olen kuunnellut teidän tarinaanne S-n kertomana, olen

aimarii | Vastaa 15.07.2014 11.45

Airinkoiset hellesäät tulivat lopulta ja kesä alkoi tuntua kesältä. Nyt ei ruikuteta, vaan nautitaan.

Nummentonkija 15.07.2014 15.46

Ei ruikuteta, ei! Täällä vähän satelee, mutta se on lämmintä. Pian taas aurinko paistaa. Käydään ahon laitaa ja nautitaan kesästä!

eliinamirjami | Vastaa 13.07.2014 12.24

Olipa hieno lukea juttuasi. Mielessäni palasin syntymäkotiini 60 -luvulle ja myöhempiin kotona käynteihin. Ja varsinkin äidin elämään maatalon emäntänä.

Nummentonkija 13.07.2014 23.09

Eliinamirjami, kiitos kommentistasi! Sellaista meidän elämämme oli.
Minäkin olen "käynyt teillä", kun tien sinne Riittan blogista löysin!

Leila | Vastaa 03.07.2014 02.49

Ohjelma ei antanut minun enää kirjoittaa?
Kaunis musiikki sinulla täällä, aivan henkäisin, kun tänne kurkistin.
Osaispa tuollaisen konstin...

Nummentonkija 03.07.2014 17.03

Kommenttitila on ihan liian pieni. Musiikki tulee blogintarjoalta, en minä osaisi. Eikä saa itse valita kuin niistä heidän tarjoamistaan.

Leila | Vastaa 03.07.2014 02.47

Hei! Minullakin kukkii Tove Jansson, ne ensimmäiset.
Mukavaa maitotonkkahistoriaa sinulla! Mietin ensin, että onko Haapasalo vai Haapsalo jossain Baltain maiss

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

29.09 | 15:39

Satavuotias "Salkkari" on niin iso lehti, että tuskin se tämmöisiä julkaisisi."Sadansanan" juttuni kyllä kelpasi.

...
29.09 | 14:23

Aimarii, parasta vointia sinulle toivon ja hyvää syksyä.
Syksy tuli tännekin, kukat vie, mutta ruskaa on nyt meilläkin.

...
26.09 | 15:52

Sinun puutarhasi kukoistaa. Iloa on katsella upeita kukkaistutuksia. Kesä on ollut täällä pohjoisemmassakin ihan ok, minä itse en niinkään. Ehkä syksy parempi

...
26.09 | 10:08

Oletko koskaan ajatellut julkaista näitä muistojasi paikallisessa lehdessä? Tämäkin muisto ansaitsisi sen ja sieltä joku löytäisi lukeakseen.
Kaunis muisto

...
Tykkäät tästä sivusta