Kirjoituksia kuvien kera.

 

Ystävyys on kallein aarre

se ei sammu milloinkaan,

toivon että mekin saamme

pitää sen myös ainiaan. 

 

Tällaisia muistovärssyjä me lapsina kirjoittelimme leikki-ja koulutoveriemme muistokirjoihin. Eipä sitä silloin osattu ajatella, kuinka tärkeä toivomus säkeisiin sisältyi. Kovin on orpo pieni koululainen, joka jätetään leikkien ulkopuolelle, ei oteta mukaan joukkoon. Se lienee kiusaamisesta pahimpia. Suuri Jumalan lahja on nuorelle hyvä ystävä, jonka kanssa voi jakaa murheet ja jolle kertoa pienet salaisuudet pelkäämättä, että hän levittäisi niitä muiden naurettaviksi. Niin, vaikka ne olisivat kuinka lapsellisia tai turhia! Ystävyys on voimavara elämän tiellä kaikissa sen vaiheissa lapsuudesta vanhuuteen saakka. Jopa niin suuri, että Martti Luther selityksessään "Herran rukouksesta" lukee sen kuuluvan "jokapäiväiseen leipään." "Oi kiitos sä Luojani armollinen...", runoili Eino Leino, "...kun annoit sä myös pari ystävää ja ne hyvät, en pyydä mä enempää..." Parikin hyvää riittää, mutta jos jää ilman tätä "leipää", on ihmispolo todella osattomaksi jäänyt. Toivottavasti kenenkään ei tarvitsisi jäädä ystävää paitsi.

Meitäkin on, itsekin kuulun tähän joukkoon, joita ei elämä ole vienyt kauaksi kotiseudultaan. Me olemme saaneet pitää lapsuutemme ystävät kautta elämän. He ovat nyt meille hyviä vanhuuden ystäviä.

 

 

"Kun ollaan samanikäiset

ja ollaan vielä nuoret,

niin meitä ei voi erottaa

laaksot eikä vuoret."

 

Samanikäisiä ollaan, vaikka ei enää nuoria. Tosiystävyyttä vuoret eivät voi erottaa, eivätkä vuodet, vuosikymmenetkään. Elämä on voinut kuljettaa kauaksikin kotiseudulta, mutta hyvät ystävät muistetaan. Kirjeet ja kuvat kulkivat ennen, nyt on helpompia ja nopeimpia tapoja pitää yhteyttä. Harvemmaksi ne yhteydenpidot usein jäävät elämän arkikiireiden keskellä. Uusilta asuinsijoilta löytyy uusia ystäviä, elämä vain entisestä rikastuu. Voi käydä niin, että kun vanha ystävä tulee vastaan, ovat vuodet muuttaneet ulkonäönkin niin, ettei heti tunnetakaan. Kun sitten selviää, että "sinäkö se oletkin!", ovat vuosikymmenet häipyneet pois kuin niitä ei olisi välissä ollutkaan ja ystävyys jatkuu. Tosiystävyys ei sammu milloinkaan. 

Hyvä ystävä iloitsee kanssamme, kun meillä on hauskaa, kun juhlimme. Hän iloitsee ilman kateuden häivää, kun meillä menee hyvin ja silloin, kun menestymme yrityksissämme. Hän jaksaa kuunnella huoliamme silloinkin, kun ne ovat joskus turhiakin. Hän on tukena ja lohduttaa, kun joudumme vastoinkäymisiin, pettymyksiin, sairastumme itse, tai taistelemme jonkun läheisemme rinnalla vaikeata sairausta vastaan. Hän tulee lohduttamaan, kun menetämme jonkun rakkaistamme. Kun elämä muuttuu synkeäksi, pimeäksi ja toivottomaksi. Hyvät ystävät kantavat ja antavat voimia jaksaa surun yli päin valoisampia aikoja.

Ystävyydestä on tehty paljon lauluja. Eräässä kysytään: "Mistä tunnet sä ystävän?" Ja vastataan : 

 

" Ajat ankeimmat selvittää,

kuka vierelles jää

Kun on sinulla vaikeaa

ja kun tarvitset auttajaa,

silloin ystävyys punnitaan,

menee muut menojaan." 

 

Kiitos ystävyydestä! Kiitos, ystävät! Ihanaa, että olette olemassa!

Karjanhoito kuului maatilan jokapäiväiseen elämään niin kesällä kuin talvellakin. Lehmiä oli kaikissa taloissa ja myös sikoja, lampaita, kanoja ja pari hevosta, isoissa taloissa useampiakin. Lehmäkarja vasikoineen oli niistä suurin työllistäjä. Lapset olivat mukana niitä kaikkia hoidettaessa. Kun joku lehmistä tuli "hypilleen" (juoksulleen, kiimaan), piti sitä lähteä viemään sonnin luo, jos ei talossa omaa sonnia ollut. Eivät ne aina sovinnolla kulkeneet taluttajansa perässä. Lasten työnä oli kulkea perässä antamassa niille vauhtia piiskan kanssa. Meitä lähin sonni oli Koivistossa. Sonni päästettiin ulos ja siinä pihalla, omenapuun alla ne kohtasivat. Pirkko kertoo, ettei hän oikein tottunut Koiviston emännän "tilannekatsaukseen" :" Eei oikein vielä, eii, ei, nyt, nyt se meni!" Minusta kaikki oli ihan luonnollista. Tottakai emännän piti huolehtia siitä, että sonni teki tehtävänsä, kun hän maksunkin sonninsa palveluksista otti. Lehmän astutus kesäk. 1944 oli 35 mk, kesäk. 1950 200 mk. (Niin huimasti inflaatio niinä vuosina rahan arvoa alensi.) Koiviston emäntä oli pieni ja hento ihminen. Raskas työ oli tehnyt hänen jäsenensä kipeiksi. Myös migreeni vaivasi häntä. Hänellä olikin usein huivi tiukasti otsalta niskaan sidottu ja toinen yhtä tiukasti leuan alle. Mutta posket olivat pyöreät ja punaiset. Joskus oli mentävä kauemmaksi sonnin luo, kun Koiviston sonni oli lehmille liian läheistä sukua.

Kun Lounais-Suomen keinosiemennysyhdistys perustettiin, alettiin Kuusjoellakin lehmiä siementää. Kesäkuussa, 1951 on isäni maksanut liittymismaksua 9600 mk. Kun ensimmäinen lehmä tuli kiimaan, soitettiin meiltäkin Salli Saarnijoelle, Kuusjoen siementäjälle. Muistan, kun odotimme häntä jännityksellä. Äiti piti kuumaa vettä hellalla varalla, jos sitä tarvittaisiin, niin kuin eläinlääkärikin tarvitsi. Kuin eläinlääkäri, Salli taloon tulikin. Hän oli ammatistaan ylpeä ja arvonsa tunteva. Tärkeänä hän neuvoi, kuinka isän piti ottaa lehmää sarvista ja sieraimista kiinni. Äidillä ei millään tahtonut olla oikeata otetta lehmän hännästä Sallin mielestä! Sallia harmittivat karjakeittiöiden seiniin lyödyt ruosteiset rautanaulat, jotka rikkoivat hänen takkinsa henkarit. Jotkut emännät loukkaantuivat, kun Salli vaati sanomalehteä heidän mielestään puhtaalle pöydälle. Salli vain varoi viemästä bagteereita taloista toisiin. Työnsä hän teki huolellisesti ja vaivojaan säästämättä. Jos toisessa talossa oli huomattu kiima aamulla, mutta naapurissa jo edellisenä iltana, teki Salli sille kulmalle kaksi matkaa. Hänen kunnia-asianaan oli, ettei tulisi uusintoja. Eikä niitä juuri tullutkaan Salli toi meille Littoisten Ritaria, Soinin Paroonia, Uljas Herttuaa, Lotilan Loordia ja Prince of Toosilaa. Sonneja niistä kaikista tuli ja saivat isiensä nimet. Viimeisenä syntyi ensimmäinen lehmävasikka. Koska vuosi oli 1952, Helsingin olympialaisten vuosi, annoimme sille nimen, Olympa. "Aatelinen" sekin oli, sillä sen isä oli Påkkaksen Harru av, saanut nimensä syntymäkarjansa isännän, Harry af Påkkaksen mukaan!

Kuusjoen "virkamiehet", poliisi, kätilö ja nuohooja alkoivat rakentaa omakotitaloja. He pyysivät maanviljelijöiltä tukkeja rakennusaineiksi. Keräyksiä sitten järjestettiinkin. Myös Salli alkoi puuhata taloa itselleen. Isä keräsi puita hänelle tältä kulmalta. Eräässä naapuritaloistamme oli juuri vaihtunut omistaja. Edellinen oli myynyt metsän tyhjäksi. Kun isä kysyi tukkia uudelta isännältä, Heinoselta, vastasi hän:" Ei meidän metsässä ole kuin yksi puu, mutta kyllä mä annan sen Sallille, kun tyttö kerran tarvitsee." Salli oli kovin mielissään, kun isä kertoi sen hänelle. Hän ei "tytöttelystä" pahastunut, kuten monet nykyään. Eikä mennyt koskaan naimisiin.

Raatalaan oli perustettu Karjantarkkailuyhdistys jo ennen, kun Haapasalosta siihen liityttiin. Ei siihen kai ollut mahtunutkaan kuin keskikylän taloja. 50-luvulla perustettiin toinenkin yhdistys ja nyt kaikki pääsivät mukaan. "Asistentiksi" siihen valittiin nuori ja kaunis Tyyne, johon Raatalan pojat kovasti ihastuivat! Eräs heistä hänet sitten saikin! Meille tuli vanhempi "asistentti", Elli. Hän oli äidin ikätoveri ja ennestään tuttu. Meillä hän ei ollut ennen käynyt.Tavarat, vihreäksi maalatut asistentin laatikot oli edellisen talon isäntä tuonut hevosella jo aiemmin. Elli tuli pyörällä. Hän istui tuvan keinutuoliin ja näimme äidin kanssa, kuinka hänen vilkkaat silmänsä tekivät havaintoja. Kun sitten olimme käyneet lypsyllä, pisti Elli saappaansa samaan riviin meidän saappaittemme viereen uunin kupeelle. Hän oli jo kotiutunut ja oppinut talon tavat. Kaikki pitivät Ellistä. Hän oli mahdollisimman sopiva tehtäväänsä. Hän neuvoi, jos kysyttiin, mutta ei tyrkyttänyt neuvojansa. Turha oli kenenkään häneltä udella toisen talon asioita. Monet emännät uskoivatkin Ellille huoliaan. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka vielä silloinkin jotkut leski-isännät yrittivät häntä kosiskella. Ehkä hän kiertäessään oli nähnyt niin monia ihmiskohtaloita, että piti parhaana elää omassa vapaudessaan. Kun Elli täytti 50 vuotta, lahjoitettiin hänelle tontti Raatalan keskustasta ja luvattiin myös tukit rakentamiseen. Kun Ellin talo valmistui, antoi hän sille nimen, Kotimaja. Elli olikin aina joutunut olemaan taloissa yönsä. Hänen ainoa oma kotinsa oli ollut yhteinen huone meijeriapulaisen kanssa meijerin yläkerrassa. Raatalan nuoret miehet ajoivat talkoilla multaa Kotimajan ympärille. Kotimajassa Elli eli, kunnes omakotitalon hoito tuli ylivoimaiseksi. Sitten hän muutti ensimmäiseen Raatalaan rakennettuun rivitaloon. Viimeiset vuotensa Elli vietti Kajalakodissa, Kuusjoen, Muurlan ja Perttelin yhteisessä vanhainkodissa. Ellin jälkeen meillä kävi monia mukavia tarkkailukarjakoita, joista tuli hyviä ystäviä. Nykyisin maitonäytteet otetaan ja maidot punnitaan itse ja tulokset lasketaan laskentakeskuksessa. Maitotilaneuvoja käy hyvin harvoin, eikä oikein tutuksi ehdi tullakaan, kun henkilökin usein muuttuu.

Silppukopasta lypsyjakkaralle.

 

Kun kukaan ei ollut hoitamassa, otti äiti minut mukaansa navettaan ja laittoi silppukoppaan pois lehmien jaloista. Kun sain kopan nurin, olin ottanut luudan käteeni ja alkanut lakaista käytäviä. Itse jo muistan, kuinka lakaiseminen alkoi kyllästyttää. Se ei tuntunut "oikealta" työltä! Olisin halunnut lapioida lantaa. "Kyllä sinä sitä vielä ihan tarpeeksi saat tehdä", sanoivat äiti ja isä. Kuinka oikeassa he silloin olivatkaan! Suuri juhlapäivä oli keväällä, kun lehmät päästettiin laitumelle. Hännät suorina ne juoksivat vapauteen. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty- Eräänä keväänä nuori hieho juoksi suin päin vasten heinäliiterin ajosiltaa ja katkaisi jalkansa. Voi, kuinka surullinen olinkaan, kun sen iloinen keväthuuma loppui siihen ja sen täytyi linkuttaa kolmella jalalla teurasautoon. Pian lehmien uloslaiton jälkeen navetta pestiin ja kalkittiin. Puhtaana se pysyikin syksyyn asti, sillä lehmät lypsettiin ulkona. Kun ne olivat peltolaitumella, lastasimme ämpärit, kannun ja siivilän kovapyöräisille käsikärryille. Äiti tarttui aisoihin ja sitten lähdimme pyörät ratisten lypsymatkalle. Äidin lypsäessä me lapset leikimme käpylehmillä lypsytarhan kalliolla tai uitimme laivoja lammessa. Kun tuli kesän kuumin aika ja kärpäset ja paarmat kovin kiusasivat lehmiä, taittoi äiti ojasta leppähuiskut ja meidän piti torjua kärpäsiä. Lehmät nauttivat siitä, kun saivat olla hetken rauhassa kiusantekijöiltään. Ne ihan kilpailivat siitä, kuka pääsi lypsettäväksi. Kun kiltitkään lehmät eivät aina malttaneet pysyä paikallaan, oli niiden kaulaan laitettu kettinki, josta ne sai narulla kiinni aidan tolppaan. Joskus ne tekivät kiusaa, eivätkä antaneet ottaa kiinni. Kerran valkea Lumikki oli päättänyt olla antamatta lypsää. Lopulta saimme sen aidan ja lammen väliin ja luulimme siellä onnistuvamme. Lumikki keksi vielä yhden keinon: se hyppäsi lampeen, ui sen ylitse ja juoksi taas kaukana laitumella. Äidiltä jo pääsi itku. Minä ajattelin, että nyt sopii sanoa se sana, jonka olin kuullut, mutta en ollut uskaltanut käyttää. Hyppäsin päkkärälle, mikä lie ollut vanha kannonpaikka ja huusin: "Perkele". "Sinäkin vielä", tuhahti äiti, taittoi ojasta notkean pajunoksan ja veteli sillä paljaita kinttujani. Silloin tuli selväksi, ettei minun elämässäni sellaista vastusta tulisikaan, että sitä sanaa kannattaisi käyttää. Lumikki hämmästyi välikohtausta niin, että jo suostui lypsettäväksi. Halusimme myös oppia lypsämään. Vanha, kiltti Asteri antoi meidän molempien, Pirkon ja minun, yhdessä riippua tisseissään. Pirkko lypsi etu- ja minä sen takatissejä. Kyllä me joskus saimme sen tyhjäksikin sillä aikaa, kun äiti lypsi muut lehmät.Sitten jo kasvoin tasaveroiseksi toveriksi äidille lypsytyöhön. Olen aina ollut aamu-uninen. Siitä ominaisuudesta ei pääse eroon, vaikka joutuisikin jokaisena elämänsä aamuna varhain nousemaan. Olikin raskasta nousta ylös. Mutta kun astuin ulos raikkaaseen kesäaamuun, jossa juuri heränneet linnut pitivät konserttiaan ja kaste tuoksui, olin kiitollinen, että minun oli ollut pakko nousta. Muuten olisi jäänyt elämättä tuo päivän ihanin hetki. Lypsy oli rauhallista, kun kärpäset ja paarmat olivat vielä poissa. Oli mukava istua jakkaralla ja haaveilla lypsäessä nuoren tytön unelmia. Katsella sinisellä taivaalla kulkevia pilvenhattaroita. Itäiseltä, Helsingin taivaalta nousi lentokone, kulki yli ja alkoi jo laskea alemmaksi ennen kuin hävisi länteen, Turkua kohti.

Pappa 92 v. Tapani 1,5 v. Kesällä 1961.

Uusimmat kommentit

29.05 | 20:03

Kiitos sinulle kauniista sanoistasi.Ihanaa kesää sinulle ja rakkaillesi!

...
29.05 | 09:16

Silloin "Kirsti kusihousu" pelkäsi ja häpesi, mutta Nyt Olet Tämän Hienon Blogin Herkkä ja Rohkea kirjoittaja. Kiitos tarinoistasi ja kauniista kuvista :)

...
28.04 | 22:30

Kiva, jos tykkäsit. Laulu ja laulaja ovat minusta niin hyvät, että tulee kuunneltua useaan kertaankin.Kiitoksia kommenteistasi!

...
28.04 | 22:24

Pääsiäinen oli kaunis ja koko viikko sen jälkeen lämmin, yli +20 astetta. Nyt taitaa tulla yöksi hallaa, tai pakkasta. Vappuiloa teillekin sinne pohjoiseen!N

...