Tervetuloa Kirsti-Nummentonkijan kukkasivuille!

Olen Kirsti-Nummentonkija, maalaistalon vanha-emäntä Varsinais-Suomesta. Rakastan puita, pensaita,
kukkia ja luontoa yleensäkin. Nykyisin minulla on jo enemmän aikaa olla pihalla ja puutarhassa ja vietänkin suuren osan vapaa-ajastani sananmukaisesti "nummea tonkien". Otan kuvia albumiin ja nyt myös tähän blogiini ajatellen, että katselen niitä sitten, kun en enää jaksa puutarhassani puuhailla. Välillä poikkean metsän puolelle ja muualle lähiympäristöön. Kirjoitan kukistani, mutta myös jonkin verran vanhoista ajoista. Aiheita etsin "ullakolta ja albumeista". Toivon, että viihdyt sivuillani ja tulet toistekin!

Pidin blogia kolme vuotta Kuvablogi.com sivuilla, mutta se hävisi bittiavaruuteen palvelimen romahtaessa.Yritän nyt jatkaa täällä. Koska nyt on syksy ja luonto on pian vaipumassa talvilepoon, laitan tänne alkuun kuvia kolmen jo eletyn vuoden ajalta. Jatkan myös siinä aloittamaani kertomusta iso-vanhempieni elämästä. Jos entisen blogini lukijat ja katsojat sattuvat löytämään tämän, joutuvat he katselemaan osittain samoja kuvia ja kirjoituksia. Toivon, että ette kyllästy heti. Minulla on ollut teitä ikävä! Tervetuloa uudet ja vanhat ystävät.

Jos olet jo katsonut tämän sivun, tai se ei kiinnosta sinua, voit mennä toiselle sivulle ylhäältä vasemmalta klikkaamalla. Esm. Kukkivat puut.

Haapasalo sijaitsee etelään ja kaakkoon viettävässä mäenrinteessä, jonka isäni vanhemmat, Amanda ja Joel, valitsivat pihapiirikseen, kun ryhtyivät rakentamaan tupaansa ja navettaansa. Joel oli ostanut tilan huutokaupassa, joka  "Pidettiin 17/12 1895 Kauhan rustitilalla, jossa sanottu rustitila myytiin lainmukaisesti jaettuna ja rajapyykein erotettuna 12 yhtäarvoiseen ja omintakeiseen tilaan." Tila sijaitsi Kauhan takamailla ja siellä kasvoi haapametsää.

Lukuisien haapojen joukossa kasvoi muutamia, hyvin suuria ja silloin jo vanhoja rauduskoivuja. Ne hallitsivat pihaa ensimmäiset 100 v. Sitten ne olivat saaneet jo pahkoja runkoihinsa ja lahoa sydämiinsä. Viime vuosina me olemmekin joutuneet luopumaan näistä n. 200 vuotiaista, rakkaista pihapuistamme toinen toisensa perään.  Tässä v. 2009 ottamassani kuvassa näkyy niistä vielä pari. Oikealla oleva mänty on n. 110-vuotias. Se oli viimeksi 130 cm korkeudelta mitattuna 238 cm ympärysmitaltaan.

Kukaan ei ole ollut kertomassa, mitä yhdelle koivuista on tapahtunut sen varhaisessa nuoruudessa, kun se oli joutunut kasvamaan hyvin vinoon asentoon. Olisivatkohan Kauhan härjät sitä puskeneet? Niitä kun oli laidunnettu näillä main. Vai olisiko toinen puu kaatunut sen päälle ja sitten vuosikymmenten kuluessa lahonnut pois? Koivu kuitenkin oli sitkeästi jatkanut kasvuaan suureksi, paksurunkoiseksi puuksi. Sen alimmat oksat olivat vaihtaneet suuntaa ylös, päin valoa ja aurinkoa. Eräänä myrskyisenä yönä se sai pahan repeämän tyveensä ja alkoi yhä enemmän painua vinoon. Meidän oli pakko poistaa se. Jätimme kannon ja palan runkoa muistoksi pihalle. Kuva on muutaman vuoden takainen ajalta, kun se vielä oli pystyssä. Siis, vinossa pystyssä!

Vino pihakoivu jatkaa vielä muutaman vuoden elämäänsä tällaisena "taideteoksena", kunnes lahottajat ovat tehneet tehtävänsä ja sen on lopullisesti palattava luonnon kiertokulkuun. Mitä sinä näet tässä luonnontaiteessa? Minä aloin sanoa sitä Dinosauruksesksi.

Kasvatan kannon lahossa sisuksessa kesäkukkia ja clematis Arabella saa kiipeillä rungon päällä. 

Yöllä, 15/6 2009 myrskysi kovasti. Illalla jo pelkäsin, kuinka koville vanhat pihapuumme taas joutuvat. Nukuimme kuitenkin sikeästi. Kun sitten heräsin, näin ikkunan alla koivun mahtavan, monihaaraisen latvuksen. Vanha koivu oli kaatunut siihen ainoaan paikkaan, mihin voi tekemättä vahinkoa. Talon päällekin se olisi voinut kaatua. Ja me vain nukuimme! Sinä päivänä soivat mielessäni vanhan laulun sanat ja sävelet:  "Suojaa, Herra, kotini, anna sille armosi, anna olla enkelten vartijana kodillen."

Voin kuvitella, kuinka vanha koivu taisteli tuulta vastaan. Sitten sen tuulenpuoleinen, laho juurenhaara  petti ja se painui maata kohden. Juurakko nousi ylös ja tilalle tuli mahtava aukko. Meillä meni isäntä-nummentonkijan kanssa paljon aikaa  rungon ja juurakon poisraivaamisessa. Sitten tulikin hyvä paikka uudelle ruusuryhmälle! Syksyllä jo istutin muutaman tulppaaninsipulin ruusupenkkini keskelle.

Ainoa vahinko, joka puun kaatumisesta aiheutui. oli se, että keskellä pihaa kasvava komein koivumme menetti muutamia oksia. Sanon sitä "Kuningatar"-koivuksi. Se on muita nuorempi, vasta n. 110-vuotias. Sen pituus on n. 27 m ja ympärysmitta 130 cm korkeudelta mitattuna 238 cm. Varmaan se kärsi kolarista, mutta uskon sen kuitenkin seisovan vankasti juurillaan vielä silloin, kun Kirsti-Nummentonkija on jo pudonnut "ajan rattailta."

Talon pisimmät tikapuut eivät riittäneet, kun Pauli kiipesi korjaamaan vahinkoja. 

p

Isäni vanhemmat, Amanda ja Joel tulivat Haapasaloon v. 1896.  Kerron nyt heistä ja miten he elämäänsä  täällä elivät:

Kesäkuun kahdeksantena päivänä v. 1869, syntyi silloisen Loimaan pitäjän, Mellilän kylän Ojanperän torpassa Johan (Juho) Lind ìn ja hänen vaimonsa, Justina (Justiina) Jonasdotterin lapsikatraaseen poika, joka sai kasteessa nimen, Joel. Hänellä oli jo kolme sisarusta, joista nuorinkin oli Joelia 10 v. vanhempi. Oli juuri eletty ns. suuret nälkävuodet. Ehkä siitä johtuen olivat ennen Joelia syntyneet kaksi tyttölasta kuolleet. Kato oli käynyt Loimaankin seuduilla.  Ihmisiä oli kuollut nälkään ja siitä johtuviin kulkutauteihin. Joel sai vielä nuorempia veljiä ja sisaria. Elämä ei Ojanperässä ollut yltäkylläistä, mutta nälkää ei enää nähty. Pelto kasvoi taas ruista ja nauriita. Naurispuuro ja -haudikkaat olivat jokapäiväistä ravintoa. Välillä isä-Juho toi metsänriistaa leivän särpimeksi. Elettiin luontaistaloudessa ja lähes kaikki tehtiin kotona. Lapsetkin osallistuivat työntekoon voimiensa mukaan. Paljon olikin tehtäviä, johon lasten voimat riittivät ja joissa he voivat olla mukana yhteiseksi hyödyksi. Leikkeihin sentään aikaa annettiin. Syntyivät pajupillit, kaarnalaivat, puuhevoset ja taitojen karttuessa niille kärrytkin. Kesäisin kylän lapset uivat läheisessä joessa. Joelistakin tuli hyvä uimari. Silloin eivät taidot vielä olleet riittävät, kun hän kerran joutui virran pyörteisiin. Isommat lapset saivat kuitenkin pelastettua ja virvoitettua jo lähes tiedottoman pojan. Joulu oli suuri juhla. Äiti-Justiina oli pessyt pirtin puhtaaksi ja laittoi pöytään parhaat ruuat, mitä torpasta löytyi. Isä-Juho toi lattialle riihestä kauneimmat rukiinoljet. Niissä lapset leikkivät, kunnes nukkuivat kultaisille oljille. Niinhän pieni Jeesus-lapsikin, josta Jouluevankeliumissa  oli kerrottu, oli nukkunut. Oli opittava lukemaan. Papit tulivat joka talvi pitämään lukusia, kinkereitä, joissa lasten ja vanhempienkin lukutaito kuulusteltiin. Joel oli innokas ja ahkera ja hän oppi helposti lukemaan. Jo pienenä hän sai kiitosta hyvästä lukemisestaan ja siitä hänelle jäi "lukuseteli", jossa oli merkintöjä Vähän Katekismuksen ja Kristinopin kappaleista, jotka pieni poika oli hyvin osannut. Toiselle kymmenelle ehdittyään Joel lähti rengiksi lähitaloihin. Sekin oli hyvää oppia myöhemmän elämän varalle. Paitsi maatöitä, hän oppi pykäämään rakennuksia ja kaikkia taitoja teurastuksista tervanpolttoon asti. Iltaisin tehtiin puhdetöinä rekiä, rattaita , puuastioita, vakkoja, koreja ja kaikkia talossa tarvittavia työkaluja. Nuorukainen varttui mieheksi miesten töihin. 

 Kuvassa on Joelin isä, torppari Juho Lind. ( 22/7 1836 - 23/2 1925 )

"LUTHERUKSEN

Wähän

 KATECHISMUKSEN

Yksinkertainen

 SELITYS

 KYSYMYSTEN ja

 WASTAUSTEN kautta

Toimitettu

 OLAUS SVEBLIUKSELTA,

 Archi-Pispalta Upsalasa.

Sen suuren hyödytyksen tähden

Suomeksi käätty,

Ja nyt Wastauudesta ylitse katsottu ja

Suomen kielen luonnon jälkeen oijettu.

_____________________________________ 

Armollisella Wapaudella.

_____________________________________ 

Erempl, myydään sitomat. 20 kop,

Helsingforsisa ja Turusa, 1831.

Präntätty J. E. Frendellin ja Pojan tykänä."

______________________________________

Ensimmäisen painoksen esipuhe, v. 1745 :

"Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän kalliimmasa uskosansa, ja pyhäsä waelluksesansa, annetaan tämä Ruotsin kielestä käätty wähäinen, mutta kaikki autuuteen tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitäwä kirja ulos : sydämellisellä rukouksella Jumalan tykö, että Hän JEsuksen Gristuksen meidän HERramme tähden, annais sen, Hänen korkeimman nimensä kunniaksi tehdyn olla, ja hänen köyhän seurakuntansa kaswannoksi ja wahwistukseksi Armosa! Sillä että minä asun taampana teistä eroitettuna, on Jumala kuitenkin minun todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä JEsuksesa Gristusesa halajan, ja rukoilen, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän yltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisena tuntemisena ja ymmärryksenä; että te koettelisitte mikä paras olis, ja olisitte wilpittömät, ei kellenkään pahennukseksi, Gristuksen päiwään asti; täytetyt wanhurkauden hedelmillä, jotka JEsuksen Gristuksen kautta teisä tapahtuwat Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi!

Kirjoitin Skarasa, Läntisellä Göthein maalla marras-kuusa, Wuonna 1745.

DANIEL JUSLENIUS. Skaran hiippakunnan Pispa."

(Klikkaa kuvaa, niin näet käskyt paremmin!) 

Talomme on rinteessä ja pihamaa ylempää hyvin kuivaa, kallio lähes pinnassa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten teimme jyrkimpään kohtaan kivistä penkereen, jonka yläpuolelle voi lisätä vähän multaa. Kasvatin kivien päälle sammalleimuja ja härkkiä ja paksumultaisemmassa paikassa muita kuivassa viihtyviä perennoja. Kivet ovat kauan sitten peittyneet kukkien (ja valitettavasti rikkaruohojenkin) alle, samoin poikani rakentamat luonnonkiviportaat. Rinteen istutukset ovat vuosien kuluessa lisääntyneet. Perhe sanoo, että kun äiti "vain vähän kanttaa" kukkapenkkejään, ne tuppaavat laajenemaan! 

Antennaria dioica, kissankäpälä viihtyy kuivassa ja laihassa maassa läpäisevässä hiekkamullassa. Se on Suomessa luonnonvarainen. Meillä se viihtyy rinteen kaikkein karummassa paikassa yhdessä mäkitervakoiden kanssa. On ihanaa, että on tällaisiakin kasveja! Itseasiassa maa ei jää koskaan tyhjäksi. Kaikilla paikoilla on kasvinsa, jopa paljailla kallioillakin sammaleensa.

Dictamnus albus, Mooseksenpalavapensas eli saarniruoho viihtyy hyvin minun aurinkoisessa rinteessäni. Siinä on voimakas tuoksu, sillä se erittää eteerisiä yhdisteitä. Tyynellä ilmalla , jos sitä tuikkaa tulitikulla, ne voivat hetkeksi lehahtaa palamaan kasvia vahingoittamatta. Se on myös myrkyllinen ja voi aiheuttaa pahan ihottuman, jos sitä koskettaa paljain käsin. Se pitääkin sijoittaa sellaiseen paikkaan, ettei tule sitä vahingossakaan koskettaneeksi. Kukinnan jälkeen siihen kehittyy hauskannäköiset siemenkodat. Ne on kuitenkin parasta poistaa, sillä se itää innokkaasti ja pian on kukkamaa täynnä "pikkumooseksia!"

Max, toinen "meidän perheen" kollipojista viihtyy kesäisin kukkamaan perennojen varjossa. Kun joudun kastelemaan niitä, tulee sille äkkilähtö, sillä sateesta se ei tykkää. Pelästyttää se minutkin, sillä enhän minä aina Maksin lepopaikkaa huomaa.  

Suomi oli Venäjän Suuriruhtinaskunta. Kaikki nuoret miehet eivät siihen aikaan joutuneet sotaväkeen, mutta Joel oli niiden joukossa, jotka tulivat " arvalla valituksi 1:n Uudenmaan Suomen Tarkk`ampujapataljoonaan". Sotaväki vei torpanpojan kolmeksi vuodeksi Helsinkiin, jopa Pietariin asti. Koulutus oli kovaa. Siltä ajalta oli peräisin hänen elämän loppuun asti kestänyt suora ryhtinsä. Koulutus tapahtui pääasiassa Kaartin kasarmeilla Helsingissä, mutta harjoitusleirillä oltiin Krasnoe Selossa Pietarin lähellä. Paitsi sotataitoja, alokkaille annettiin muutakin opetusta. Joelkin sai hyvän lasku- ja erinomaisen oikeinkirjoitus- ja asioimistaidon, sekä sujuvan ja kauniin käsialan. Kulttuurinkin kanssa hän joutui kosketuksiin. Kansallisteatterin edeltäjä, Argadiateatteri esitti näytelmiään nykyisen Eduskuntatalon paikalla. Se tarvitsi avustajia esityksiinsä ja käytti siihen nuoria asevelvollisia. Joel pääsi tähän joukkoon. Vielä vanhana miehenä hän muisti pitkiä jaksoja silloin esitetyistä näytelmistä. Huvittuneena hän kertoi, kuinka hänet oli maskeerattu pikimustaksi mauriksi Wilhelm Tell-näytelmään. Kohtausta seurasivat sanat": mauri on tehtävänsä tehnyt, mauri saa mennä."  Suomalaisuusaate eli silloin voimakkaana. Joelkin vaihtoi ruotsalaisperäisen sukunimensä, Lind, kotitorppansa mukaan Ojanperäksi.  Joel astui palvelukseen 1/11 1891, ylennettiin jefreittariksi 6/5 1893 ja nuoremmaksi aliupseeriksi 30/10 1893. Hän sai merkin "oivallisesta maaliinampumisesta" ja todistuksen "oivallisesta käytöksestä". Hänet vapautettiin palveluksesta 30/10 1894 ja siirrettiin reserviin velvollisena astumaan palvelukseen tarvittaessa.

Asevelvollisuutensa suoritettuaan Joel palasi takaisin Mellilään. Hän toimi rakennusmiehenä. Kertoi olleensa tekemässä lattiaa Loimaan kirkkoon sitä peruskorjattaessa. Rautatietä Turusta Tampereelle rakennettiin ja ratatyötä tehtiin Loimaan seudulla. Joel oli mukana myös radan teossa. Koopelin talo, jonka tyttären, Amandan kanssa Joel solmi avioliiton, sijaitsi Mellilän aseman lähellä. En tiedä, oliko sillä merkitystä heidän rakastumiseensa, ehkä he jo muutoinkin tunsivat toisensa. Amandan äiti, Esteri, oli tullut emännäksi Koopeliin ja hänellä oli jo useita lapsia jäädessään leskeksi. Solmittuaan toisen avioliiton Mooses Lisaksonin kanssa, syntyivät vielä Oskari ja Amanda. Kun sitten Ester-äitikin kuoli , tuli Koopeli jaettavaksi. Luonnollisesti toisen avioliiton lapset jäivät vähemmälle osalle perinnönjaossa. Paljoa rahaa ei siis Amandallakaan ollut oman talon ostoon, mutta palava halu saada edes pieni pala maata, jota raivata ja rakentaa. Niin myös Joelilla ja Oskarilla Katri-vaimoineen. Sitten kuultiin, että naapuripitäjän takana, Kraatarlan kylässä, iso rusthollari oli myymässä taloaan, joka oli jaettu 12 tilaan. Varhain aamuhämärissä lähtivät Joel ja Oskari matkaan, että ehtisivät huutokauppaan, joka alkaisi kello 12 päivällä. 

Joulukuun 17 p:nä v. 1895 alkoi väkeä kokoontua Kraatarlaan, Kauhan rustitilalle. Kohta alkaisi huutokauppa, jossa kruununnimismies Edvard Sjöman esittäisi huudettavaksi rusthollari Kaarle Henrik Kauhan perintötilan jaettuna 12 osaan. Kaarle Henrik oli solminut avioliiton loimaalaisen Maria Juhantyttären kanssa. Maria Juhantyttärelläkin oli talo, jopa Kauhaa suurempi. Kaarle Henrik oli päättänyt muuttaa sinne ja oli yrittänyt myydä taloaan. Ei vain ollut löytynyt kyllin rikasta ostajaa, joka olisi pystynyt lunastamaan 2/3 manttaalin Kauhan. Kaarle Henrikin ongelma ratkesi, kun tuli voimaan Keisarillinen asetus, joka kumosi vanhan, Ruotsinvallan aikaisen lain, joka oli kieltänyt jakamasta perintötaloja. Hän kutsui Kauhalle maanmittarin ja "Kauhan rustitila lainmukaisesti jaettiin ja rajapyykein erotettiin 12 yhtäarvoiseen ja omintakeiseen tilaan." Nämä uudet tilat nyt siis huutokaupalla myytiin. Paikalle olivat ehtineet myös Joel Ojanperä ja Oskari Koopeli Loimaan pitäjän Mellilän kylästä. Joel huusi Haapasalo 3/10 ja Oskari Rajala 3/12 nimiset 1/12 Kauhan rustitilasta. Haapasalon hinnaksi tuli 2110 Smk. Tilojen kauppahintoihin kuului  joukko Kauhan vanhoja rakennuksia, joista uudisasukkaat saivat rakennusaineita. Haapasalon tilaan kuului " kuivitushuone, Ylijunttilan paja ja kaksi sikolättiä." Lisäksi tilat saivat pitää ne niittuladot, jotka olivat niiden mailla. Kaikkien tilallisten piti yhdessä maksaa vuotuinen eläke leskiemäntä Wilhelmiina Efraimintyttärelle. Haapasalon osuudeksi tästä eläkkeestä tuli : 55 l ohria, 1 hl kauroja, 28 leiviskää heiniä, 5 koppaa kauranakania, 25 kervotta lehtiä, 2 syltä halkoja ja 9 mk rahaa. Tällaisilla ehdoilla isovanhempani tulivat aloittamaan elämäänsä itsenäisinä maanviljelijöinä tällä mäellä.

Kaupat oli tehty. Hilpeällä mielellä miehet lähtivät kotimatkalle. Ehkä muutama harjakaisryyppykin oli otettu. Talvella jo tultaisiin tekemään valmisteluja rakennustöitä varten. Keväällä tuotaisiin tulevat emännätkin valitsemaan tulevan kodin paikkaa.

(Jatkan isovanhempieni tarinaa sivulla "Kukkivat puut".)

Kesä, 2011 oli aurinkoinen ja pihan kukat saivat avata terälehtensä ja täyttää tarkoituksensa: siemenet seuraavaan vuoteen siemenkodissaan tai kiulukoissaan. Urheasti ne yrittivät kukkia viimekesänäkin, vaikka jatkuvat sateet ja tuulet niitä riepoittivat. Nämä kuvat ovat siltä aurinkoiselta kesältä.

Joskus pitäisi puutarhatöiden lomassa ehtiä keinussakin istuskelemaan. Keväisin, kun kokoamme sen, uskomme, että tulee ihana kesä ja aikaa riittää kyllin molempiin.  Syksyisin sitten muistelemme hetkiä, jolloin siihen ehdittiin ja ajattelemme, että olisi niitä saanut enemmänkin olla! Viime kesä oli sateinen, mutta oli silti muutama päivä, jolloin keinuun kerittiin. Juhannuskin oli kaunis!