Matkalla pohjoiseen.

Tämän kesän matkaa Riittan kanssa pohtiessamme vaihtoehtoja oli vähän. Korona teki monista suunitelmista tyhjää ja muutenkin mietimme, uskaltaisiko kotoa lähteä. Kun sitten tautitilanne Suomessa välillä helpottui, ilmottauduimme Koskelta lähtevälle ruskamatkalle. Loppukesän jännäsimme, tuleeko siitä mitään, vaan joudutaanko perumaan sekin matka. Korona jo taas ”nosteli päätään”, mutta matkalle kuitenkin päästiin. Kotimaan matkahan se oli ja matkalaiset tältä seudulta, jossa koronaa ei juuri ole ollutkaan.

Kovin usein en ole Lapissa käynyt, enkä ruska-aikaan koskaan. Edellisestä matkastani on tainnut kulua jo kolmisenkymmentä vuotta. Sen ja pari muuta teimme henkilöautolla. Ensin kuplavolkkarilla ja sitten Saab 96-lla. Nyt matkasimme bussilla. Väkisin mieleen muistui ihan ensimmäinen Lapinmatkani, joka sekin tehtiin linja-autolla (ei silloin busseista puhuttu). Vuosi oli 1954 ja olin 18-vuotias. Kun nyt yritän tästä ruskamatkastamme jotain kertoa, niin samaan tulee muistoja siitä ensimmäisestäkin, juhannusmatkasta.

Varhain aamulla starttasi Matka-Heinon auto Koskelta tutun kuljettajan, Unto Heinon ohjaamana. Kuusjoen poikia syntyjään, Aila-vaimonsa mukanaan, alkujaan Raatalan tyttöjä. Matkakumppanitkin melkein näöltä tuttuja marttila ja koskelaisia. Ajeltiin Saloon, Somerolle ja Forssaan. Joukko oli koossa. Ouluun asti oli määrä ehtiä. Kun Tampereelle ehdimme, jatkui matka nelostietä. Oli komeita siltoja ja leveätä moottoritietä. Uuden tien tekoa välillä, joka matkaa aika ajoin hidasti. Ennen Jyväskylää, Jämsässä, juotiin aamukahvit ison sämpyläleivän kanssa. Nälkä jo kurnikin, kun oli aamusta asti ollut vain parin kahvikupillisen ja ruisleipäviipaleen varassa. Kärsämäellä, Juustoportissa, syötiin kunnon päivällinen.

Oli kiva katsella auton ikkunasta , miten vilja oli kasvanut ja tuuleentunut. Jossakin jo oli puimuri pellolla, mutta enimmäkseen syystyöt näyttivät olevan samassa vaiheessa kuin kotona. Lehtipuissa alkoi jo ruska lisääntyä pohjoiseen mennessä. Ouluun ehdimme hyvissä ajoin. Kun olimme hotellihuoneemme saaneet, oli aikaa tehdä pieni kierros keskikaupungilla. Löytyi hieno puisto, Hupisaari, jonka käytävillä ihailimme pieniä puroja ja koskia. Hetken vielä istuimme yhdessä tuttujen, Saijan ja Marja-Leenan kanssa hotellissa ennen kuin menimme yöpuulle todella mukaville patjoille.

Sen ensimmäisen matkani, juhannusviikolla 1954, suuntana oli Tornio, jossa silloin olivat Maaseudun Nuorten Liiton Suvijuhlat. Turun Puutorilta lähti auto, jonne nuoria tuli Varsinais-Suomen eri osastoista. Minä ja serkkuni Leeni, olimme matkassa mukana. Menimme ensin linja-autolla Turkuun Halikon kautta tietämättä, mitä tietä pohjoiseen lähdetään. Vähän ennen puolta päivää olivat kaikki matkalaiset koossa. Automme lähti vanhaa Härkätietä Hämeenlinnaa kohti. Niin tulimme Paimionjokivartta Marttilaan, Koskelle ja Someron puolelle. Oli jo kierretty yli puolet Kuusjoen naapureista. Minä ajattelin, ettei taideta koskaan Lappiin ehtiä, kun ensimmäinen päivä vain Kuusjokea kierretään. Pohjoiseen suunta kuitenkin oli ja Orivedelle asti ehdimme. Siellä nukuimme yön Palokunnantalon salin lattialla siskon pedillä. En muista, oliko meillä patjojakaan! Nuoret kyljet kestävät kyllä ja seura oli mukavaa!

Aamulla varhain jatkoimme matkaa. Nelostietä se silloinkin oli. Kiemuraista santatietä. Uuttakin tehtiin ja tietöitä oli. Sitten sain ihan uuden kokemuksen, kun Viitasaarella eräs Keitelejärven lahti ylitettiin lossilla. En losseista mitään muuta tiennyt kuin, että Rosvo-Roope ”….jossain jokivarressa lie lossivahtina...” Kiva kokemus se oli ja niitä riittikin pitkin matkaa. Kaikki Pohjanmaan joet ylitettiin losseilla. Vain ”väärässä järjestyksessä” siihen oppiin , kun oli koulussa luettu. Aina ajettiin alas jyrkkää mäkeä rantaan, lossille ja toista jyrkkää ylös. Kivaa tietä se oli. Järviä paljon, kyliä, taloja , peltoja, metsää ja suota. Eläimiä laitumilla ja kevätkesän vehreä luonto. Maisemat vähän erilaisia kuin Kuusjoen peltoaukeat. Olen ihan unohtanut, missä söimme! Ovathan nuoret ihmiset nälkäisiä. Varmaan saimme ravintomme. Ennen Oulua muistan, että ostimme limsaa Pihtiputaalta. Jäi mieleen, kun myyjä kysyi, ostammeko ”kuorineen”. Ei tarvinnut maksaa, kun kuoret (pullon) jätti. Oulussa nukuimme seuraavan yön seuratalon lattialla. Kaksi päivää oli matkattu.

Pienessä kuvassa odotamme lossia Keitelejärven rannalla Viitasaarella. Irja Hyttinen, "Suutari" ja minä.

Kun olimme Oulun hotellin tuhdin aamiaisen nauttineet, jatkui matka kohti pohjoista aika vauhtia. Olihan tämän päivän aikana tarkoitus ehtiä Utsjoelle asti. Nelostietä matkaa edelleen tehtiin. Paljon siinä oli leveää, hyvää tietä, jota pitkin matka joutui. Uutta moottoritietä rakennettiin monin paikoin. Oulun ja Kemin välillä oli tietöitä paljon ja kulku hidasta. Suuria siltoja ja kiertoliittymiä oli työn alla. Isoja liikenneympyröitä, joilla varmasti liikenne sujuu ja joutuu, kun valmiiksi saavat. Jossakin sillä välillä oli myös paljon tuulimyllyjä suurella alueella. Maasto oli metsää ja suota. Ei näkynyt peltoja ja talojakin oli harvassa. Tie oli metsään tehty ja sitä riitti. Missä olivatkaan ihmiset? Jossakin siellä kylissään, missä se entinen tie vieläkin kiemurteli ja joltakin kohdaltaan yhtyi tähän uuteen valtaväylään. Kaupungitkin ohitettiin nopeaan. Kemi ja Rovaniemi. Lähes 800 km oli jo tultu kotoa asti ja 500 km jäljellä Nuorgamiin, jonne matkamme piti ulottua.

Napapiirillä poikkesimme Joulupukin parkkipaikkaan. Oli pukki kotona, mutta kait pahalla tuulella, kun ei suostunut kuvattavaksi meille. Lapsille sentään. Niin pahalle tuulelle ei pukki voikaan tulla! Hiljaista oli siellä, kun ulkomaiset turistit puuttuivat. Monet putiikit olivat kiinni. Ehkä kahvipaikka löytyi sentään halukkaille. Voi kuvitella, kuinka vilkas paikka normaalisti olisi, jos ei korona olisi sekoittanut monien lomasuunitelmia.

Me jatkoimme matkaa. Ohitimme Sodankylän. Saariselän Kaunispäälle vasta poikkesimme kahvitauolle, sekä ihailemaan ja kuvaamaan mahtavaa maisemaa. Ivalosta Inarin keskustaa lähestyttäessä tie kulki pitkän matkaa tuon pohjoisen järven rantaa seuraten. Vielä oli matkaa 125 km Utsjoelle. Auton ikkunasta olimme nähneet , kuinka ruska jo väritti tunturien rinteitä. Metsät muuttuivat matalimmiksi. Kuuset kapeiksi ja korkeiksi ja lopulta loppuivat kokonaan. Maisemat muuttuivat monihaaraisiksi tunturikoivikoiksi. Päivä oli matkaa tehty. Perillä odotti hyvä päivällinen hotelli Utsjoessa. Ruoka maistui ja sen jälkeen oli mukava kellahtaa hyvälle pedille näkemään unta huomisista elämyksistä.

Oulusta jatkui nuorten matkalaisten tie Tornioon. Olimme Leenin kanssa joutuneet auton takapäähän. Siellä olivat penkit vastakkain ja ”takapään porukka” tuli pian tutuiksi. Oli eräs Esko Toivonen, lempinimeltään ”Suutari”, mahtava vitsien kertoja. Suomalaisia huvitti tunnetumpi samanniminen koomikko silloin, mutta ei tämä kaimansa yhtään huonompi ollut. Kun nyt muistelen, niin hänen vitsinsä olivat siistejä. Ei yhtään sellaisia, mitä nykyään usein joutuu kuulemaan. Kivat tytöt Ella ja Liisa, sekä pojat Kalle, Into ja Kyösti kuuluivat takapään porukkaan. Sukunimet olen jo unohtanut. Kyöstistä muistan, että hän tunsi kukat, linnut ja perhoset. Olihan, pohjoisessa varsinkin, meille outoja kasveja. Kyöstiltä sitten kyseltiin. Kun matkalla välillä ulkona jaloiteltiin, tulivat tutuiksi etupään matkaajatkin. Matkaa johti piirin toiminnanjohtaja Kalevi Nummila, Koskelta kotoisin, Raatalan naapurikylästä. Aika kului ja ehdimme Kemiin. Kemijokea, Suomen suurinta, ei enää lossilla ylitetty. Silta taisi olla silloin Suomen suurinpia ja uusinpia. Sillä kulkivat sekä junat, että autot. Kävimme katsomassa myös v. 1948 valmistunutta Isohaaran voimalaitosta. Kemistä oli jo lyhyt matka Tornioon. Jollakin koululla yöt Torniossakin nukuimme. Siellä taisi olla meille jo patjatkin. Tulihan sinne nuoria ympäri Suomea ja majoituksia oli järjestetty paremmin. Meidän majapaikastamme löytyi saunakin. Suutari, kukas muu, sen lämmitti! Vihdankin teki. Oli kolme päivää jo matkattu pitkin pölyisiä santateitä. Kyllä tuntui hyvältä saunan löylyt. Uni maistui saunan jälkeen.

Saimme oppaan täksi ja seuraavaksi päiväksi. Tutustuimme ensin Utsjoen kirkkoon, joka on 5 km päässä keskustasta. Se sijaitsee Mantojärven rannalla. Kirkko on Karl Ludvik Engelin pohjoisin ja viimeisin työ. Se on valmistunut 1850-53. Kirkonmäellä on jäljellä vanhoja (vanhin 1700-luvulta) kirkkotupia, joissa kaukaa pitäjältä tulleet seurakuntalaiset yöpyivät. Myös pappila on siellä.

Sitten lähdimme ”Suomen kauneimmaksi tieksi”valitulle Tenontielle, joka johtaa Karigasniemeltä Utsjoen kautta Nuorgamiin. Nyt menimme Utsjoelta Karigasniemelle. Kaunis tie se onkin. Kulkee koko matkan Teno-joen vartta. Välillä lähellä rantaa, välillä nousten korkealle. Tenojoen laakso on n. km levyinen ja 200-300 m syvä. Ruska oli parhaimmillaan ja tänä syksynä erikoisen loistava. Joen vastarannalla kohosivat Norjan tunturit. Myös siellä oli tie, joka välillä vilahteli kasvillisuuden välistä. Koivut loistivat keltaisina, haavat oranssina ja pihlajat punaisina. Niin myös ”meidän puolella” Suomen rannat. Tunturien rinteillä loistivat maata peittävät kasvit punaisen eri sävyissä harmaiden jäkälien joukossa. Tämä Tenontie ei ole kovin vanha, kuten ei muutkaan tiet täällä. (Tie Inarista Utsjoelle valmistui koko pituudeltaan vasta 1959.) Tenontie 1983. Sen kävi vihkimässä presidentti Mauno Koivisto. Silkkinauhoja hän ei katkaissut, vaan sahasi poikki tenon veneen. Korkealle Pahtavaaralle on pystytetty muistokivi tästä tapahtumasta. Sitä pysähdyimme katsomaan tien varrella.

Tietä lähellä on Suomen suurin lähde, Sulajoen lähde. Sinne menimme n. 2 km pitkää polkua. Lähteestä pulppuaa vettä 400 l sekunnissa. Lähde on ollut lappalaisten pyhä paikka Veden uskottiin parantavan sairauksia. Se pysyy sulana n. 3 asteisena ja on ollut tärkeä siksikin. Muutamat meidän joukostammekin ottivat vettä matkaansa.

Tottakai poikkesimme myös Jounin kauppaan. Ihan siihen oikeaan ja alkuperäiseen, mistä Juha vat Vainiokin lauloi. Kahvipaikkakin löytyi tien varrelta.

Teno erottaa Norjan ja Suomen. Paikallisia asukkaita se ei eroita. Heistä monet ovat sukuakin toisilleen. Lohen kalastus on monien elinkeino. Riitaakin kuuluu joskus tulevan, jos on tullut mentyä toisen puolen apajille.Suomen puolella kohoaa Paistunturin erämaa. Utsjoen kolme pyhää tunturia, Ailigastunturit ovat täällä. Matalin Utsjoen keskustassa. Se alkaa kohota ihan hotellimme nurkalta 342 m korkealle. Toinen, 535m on  Nuvvuksessa. Sieltä kuulemma on kaikkein hienoimmat näköalat. Korkein Karigasniemellä 620 m. Karigasniemellä Inarinjoki yhtyy Tenojokeen ja nimi vaihtuu. Palasimme takaisin Utsjoelle ihaillen ruskassa loistavia tuntureita. Hotellissa odotti runsas ruokapöytä.

Torniossa alkoivat kaksipäiväiset Maaseudun Nuorten Liiton Suvijuhlat. Niissä oli monenlaista ohjelmaa. Kokousedustajiksi valitut osallistuivat liittokokoukseen. Muut seurasivat kisatapahtumia, tai tutustuivat kaupunkiin. Kilpailtiin laulussa, soitossa, lausunnassa ja näyttelemisessä. Kilpailtiin kädentaidoissa ja työn tekemisessä ja urheilussa.

Tornionjoen koskessa oli tukkilaiskisat. Niitä kisoja olimme seuraamassa. Jännää oli, pysyvätkö kilpailijat pyöreällä tukillaan. Moni putosi, voiton korjasi parhaiten pysynyt.

Varsinais-Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Irja Hyttinen menestyi runonlausunnassa, Ella voitti käsinlypsykilpailun ja Kustavin neljä tyttöä viestijuoksun. Me olimme hyvin ylpeitä heistä. Poikien kirvesvarrentekokisan voitto taisi mennä muualle.

Pieni kuva todistaa, että kyllä siellä syötiinkin, vaikka en siitä muista mitään!

Illalla olimme katsomassa näytelmää ”Koskenlaskijan morsian”.Toisenkin yön nukuimme Tornion majoituksessa. Huomenna olisi pääjuhla ja paljon muuta koettavaa.

Runsaan aamiaisen jälkeen lähdimme jälleen Suomen kauneimmalle tielle. Nyt oli vuorossa 47 km matka Utsjoelta Nuorgamiin, Suomen ja EU-n pohjoisimpaan paikkaan. Tätä tietä oli alettu tekemään 1960-luvulla ja valmistunut se oli v.1975. Tenojoen rantaa tämäkin tie seurasi. Vastarannalla loistivat ruskarinteineen Norjan tunturit. Silläkin rannalla tie myötäili jokea. Joitakin taloja näkyi ja niillä oli muutamia vihreitä peltojakin. Asutusta oli jonkin verran tien ja joen varrella. Sisämaassa aukeni suuri Galdeaivin erämaa.

Pysähdyimme katsomaan vanhaa, Metsähallituksen ylläpitämää lappalaistaloa, Välimaata. Siellä olivat turvekattoiset asuinrakennukset . Ruska väritti kauniisti niiden kattoja. Oli aittoja ja muita piharakennuksia. Oli turvepaloista tehty kammi. Sinne pääsivät kentällä (piha) laiduntavat lampaat suojaan yöksi sateelta ja kylmältä. Nyt oli lampaat jo viety talvilampolaansa, mutta pipanoista näki, että paljon oli niitä ollut. Paikka oli kaunis siinä mahtavan joen rannalla. Siellä ovat asukkaat töitänsä tehneet, elämäänsä eläneet. Välimaa on ollut rakas koti heille. Tuskin ovat rintamailla juurikaan käyneet. Ehkä Utsjoen kirkossa ja siellä yöpyneet kirkkotuvassaan. Sekin on ollut heille iso matka. Millaista olisi ollut asua ja elää siellä heidän elämäänsä, jos olisi sattunut sinne syntymään?

Jatkoimme matkaa. Poikkesimme Pulmankijärventielle ja seuraava pysähdyspaikkamme oli korkealla tunturiylängöllä. Alhaalla näkyi Suomen pohjoisin järvi, Pulmanki. Oppaamme kertoi, että se on aikoinaan ollut vuono, mutta maan kohotessa muodostunut järveksi. Siellä on säilynyt monia eliöitä, joita ei muualla Suomessa tavata. Esm. Makean veden kampela, pensaskanerva ja muita harvinaisia kasveja, perhosia ym. Pitkän aikaa ihailimme järveä ja sitä ympäröivää maisemaa ja valokuvia tuli otettua paljon.

Nuorgam on pieni kylä Suomen pohjoisimmassa kolkassa. Sitä kutsutaan myös ”Onnellisten ihmisten kyläksi”. Heitä on nyt 170 henkeä. He saavat elantonsa matkailusta, luonnosta ja rajakaupasta. Kaupassa kävimme, vähän jaloittelimme, mutta sattui sadekuuro, eikä pidemmälle sitten viitsitty. Alkuperäiseen matkasuunnitelmaan oli kuulunut jatkaa täältä matkaa Norjan puolelle Vardangin vuonolle asti. Korona esti tämän ja Jäämeri jäi näkemättä. Matkaa olisi ollut vain 30 km.

Oli juhannusaatto. Päivä alkoi juhlajumalanpalveluksella Tornion kauniissa kirkossa. Sitten seurasi pääjuhla urheilukentällä. Kansallispukuiset tytöt ja pojat marssivat kulkueena kantaen piirien ja osastojen lippuja. Kansantanhuajat esiintyivät. Pidettiin puheita. Juhlapuheen piti hiihtäjä, Heikki Hasu. Hän oli nuorten suuri idoli silloin. Olihan hän Oslon talviolympialaisissa 1952 voittanut hopeamitalin yhdistetyn hiihdossa ja monia muitakin palkintoja.

Tornioon ei yötön yö vielä ulotu. Siksi suvijuhlien juhannusaattoiltaa oli päätetty viettää vähän pohjoisempana, Muonion Olostunturilla. Sinne meidänkin porukkamme päätti lähteä. Haaparantaan myös piti päästä, kun kerran jo naapurissa olimme. Joku ehdotti, että ajetaanpa koko matka seuraavalle rajanylityspaikalle Ruotsin puolella. Oli kuitenkin eräs pulma ratkaistava. Yksi pariskunta matkalaisistamme oli sopinut vierailevansa sukulaisissaan matkan varrella. He tulisivat taas kyytiin sitten, kun sinne ehdittäisiin. Mutta he olisivat Suomen puolella. Tornionjoki vain välissä. Helppohan heidät olisi soutaen hakea! Niin sovittiin.

Meno Ruotsiin oli jo pieni elämys. Rajalla piti ajaa tien vasemmalle puolelle, sillä Ruotsissa oli vielä silloin vasemman puoleinen liikenne. Oudolta ensin tuntui, mutta kyllä pian tottui siihen, että kuljettiin ”väärää puolta”. Me kiertelimme Haaparannassa ja teimme matkamuisto-ostoksia. Jatkettiin matkaa Tornionjoen vartta myötäilevää tietä. Ruotsalaisilla oli tavallinen arki, mutta suomalaisilla juhannus. Joen yli näkyivät talojen pihoilla liehuvat siniristiliput. Talot olivat uusia. Lappia jälleenrakennettiin. Vain kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun se oli poltettu maantasalle. Me kaikki olimme eläneet ne sotavuodet. Vanhimmat olivat olleet rintamallakin. Me varsinais-suomalaiset emme menettäneet kotejamme, mutta joukossamme oli heitäkin, joiden lapsuuden koti oli jäänyt Karjalaan. Nyt oli rauha ja Tornionjoen vastarannalla liehuivat itsenäisen isänmaan liput. Se näkymä ei ole mielestäni unohtunut, ei varmaan toisiltakaan.

Ehdimme paikkaan, josta oli sovittu haettavan Suomen puolella odottava pari. Jäimme odottamaan kauniiseen rantakoivikkoon. Matkanjohtaja, Kalevi Nummila jonkun muun kanssa lähti soutumatkalleen yli joen. Kiva siellä oli istua kauniina ja lämpimänä kesäiltana. Ympärillä kukki kulleroita keltaisenaan. Noita Lapin maakuntakukkia oli kaikkialla kuin voikukkia meillä. Käki kukkui. Sääsket olivat kiusana. Olin luullut niitä vähän isommiksi, ainakin varpusen kokoisiksi, kun kerran voivat ”pimittää auringon”! Kiukkuisia tavallisia hyttysiä, pyh! Kauan odotimme. Lopulta soutuseurue ehti. Oli mennyt pitkä tukkilautta alas Tornionjokea, jota joutuivat odottamaan.

Jatkoimme matkaa jo pahasti myöhässä. Eräällä pitkällä suoralla linja-autosta loppui polttoaine. Kuljettaja ja Kalevi lähtivät kävellen hakemaan täydennystä. Mitään asutusta ei ollut näkynyt pitkään aikaan. En tiedä, mistä he sitä taikoivat, mutta eivät he kovin kauaa viipyneet ja taas päästiin matkaan. Niin kuitenkin kävi, että Olostunturin juhlaan emme ehtineet. Viimeiset juhlijat tulivat meitä vastaan jo alarinteellä. Ylös silti mekin lähdimme. Vuorokausi oli vaihtunut. Oli juhannuspäivä. Olostunturi oli silloin ihan luonnontilassa. (Nykyisin se on ”pilattu” laskettelurintein, hotellein, lomakylin ja monin turistipyydyksin. Sen laelle on pystytetty suuri tuulipuisto). Se on ensimmäinen ”kalju” tunturi, laki puurajan yläpuolella. Laella oli pieni tupa, palovartijan asunto. Tuvassa nuori tyttö kirjoineen ja puhelimineen. Hän kertoi olevansa siellä koko kesän. Hänen tehtävänsä oli tarkkailla ympäristöä ja ilmoittaa mahdollisista metsäpaloista. Olimme siellä huipulla ihaillen ja valokuvaten maisemia täydessä auringonpaisteessa keskellä yötä. Sitten palasimme autolle . Aamuksi ehdimme Rovaniemelle. Rovaniemen muistan avarana kaupunkina leveine katuineen ja uusine taloineen. Ainoan aterian matkalta muistan sieltä. Silmäruoka oli ollut tärkeämpää kuin syöminen. Söimme hyvän pihvin ”Lapinmaassa”. Minä kyllä olisin mieluummin ”marssinut Pohjanhovin aulaan”, niin kuin laulussakin tehtiin! Loppupäivä ajettiin Lapin maisemia ja jälleenrakentamista katsellen Ouluun, jossa yövyttiin samassa paikassa kuin menomatkallakin.

Keskiviikko oli viimeinen lomapäivä Utsjoella. Retkiä ei tehty kauemmaksi, vaan kierreltiin kylän keskustassa. Vapaapäivä se oli kuljettajallekin. Niinpä Aila ja Unto olivat menneet puolukkaan ja poimineet talven tarpeet. Joitakin muitakin ahkeria oli joukossamme. Tiesivät kai marjapaikat aikaisemmilta reissuiltaan. Ailigas alkoi kohota ihan hotellin nurkalta. Huipulle teki mieli. Ei ole minusta enää tunturin valloittajaksi, eikä Riittakaan lähtenyt. Aina reippaat Saija ja Marja-Leena lähtivät. Pienen polun me Riittan kanssa löysimme tunturin juurelta ja sitä kuljimme , kun ei eksymisestä pelkoa ollut. Kylän keskusta on aivan Tenojoen rannalla. Utsjoki, joka on Tenojoen sivujoki, laskee Tenoon täällä. Suomen ja Norjan yhdistää 1993 rakennettu Saamensilta Tenojoen yli. Koronan vuoksi emme Norjan puolelle päässeet. Muuten olisi mahdollista kävellä naapurimaahan ja sillalle ainakin. Nyt kävelimme keskustan taloja katsellen ja kaupassakin poikkesimme.

Saija ja Marja-Leena palasivat tunturiretkeltään. Toistakymmentä km olivat patikoineet. He kertoivat, että laelle on tehty tie. Turisteja autoineen oli siellä ollut. Hotellin pihalla seisoi taksi. Mutta missä kuljettaja? Respassa kerrottiin, että nukkumassa. Yön oli ajossa ollut ja seuraavaksikin yöksi sama edessä. ”Kyllä hän teitä viemään lähtee, jos hereille saatte!” Antoivat puhelinnumeron. Riitta soitti, sai hereille ja kauniisti pyysi. Sieltäpä tuli ihan nuoren Jari Sillanpään näköinen kuljettaja ja vei meidät huipulle. Oli mahtavat maisemat. Näkyi Norjan lumihuippuisia tuntureitakin. Kävelimme siellä. Kauempana oli pieni rakennus. Sinne emme lähteneet, kun ajattelimme viipyvämme liian kauan taksimiehen odottaessa. Olisi kuitenkin pitänyt. Rakennus oli Tähtitiedeyhdistys Ursan. Ursalla on meneillään jokin tutkimus Ailigaalla. Me ”tähtitieteilijät” ja Ursan jäsenet, Riitta ja minä , emme olleet kirjoittamassa nimeämme tuvan vieraskirjaan! Taksikuskimme ajelutti meitä ylimääräisen kierroksenkin, kun kerroimme, että emme ole poroja nähneet. Hän vei meitä tietä pitkin, jolla porot aina kuulemma eteen pomppivat. Vaan ei nyt. Utsjoen porot pysyivät piilossa! Ei ollut kallis kyyti. Puolet enemmän olimme olleet valmiita maksamaan.

Päivä kului nopeaan. Eräs juttu jäi kaivelemaan. Revontulia emme nähneet. Komeat ne kuulemma joka yö olivat. Meidän hotellimme piti meidät turvassa ja suojassa ”yösäilössä.” Ovet lukkoon klo 21. Jos ulos oli jäänyt, pääsi sisään ovikoodilla jostain sivuovesta. Ulos ei päässyt. Käytävän isot ikkunat olivat pohjoiseen, mutta siellä oli kirkas valo, eikä katkaisijaa missään. Huoneemme ikkuna oli etelään, mutta pensaita edessä. Pensaiden takana kiemurteli Utsjoki. Turvallista oli nukkua viimeinenkin yö Utsjoella. 

Oli viimeinen matkapäivämme. Oulusta kotiin tulimme rantatietä. Suuri elämys olivat meille Limingan niityt. Latoja, latoja, latoja tuntui olevan silmänkantamattomiin. Pieniä, harvoja, vähän jo kallellaan, muutamat ojan päällekin tehty. Kun katsoi sitä matalaa niittyä, ymmärsi, että sellaisia niiden pitikin olla. Sarkaojatkin olivat vielä vettä täynnä. Käsin ne niittyheinät piti viedä ja siksi ladonkin oli hyvä lähellä olla. Se oli silloinkin jo katoavaa kansanperinnettä. Oli hienoa, että sain nähdä ne omin silmin, ei vain kuvista ja kirjoista.

Jälleen ylitimme Pohjanmaan joet. Nyt oikeassa järjestyksessä! Siltoja pitkin! Losseja ei täällä ollut.

Opin taas uutta: Olin aina ihmetellyt, kuinka joet voivat tulvia niin kuin Pohjanmaalla? Kuinka voi vettä olla niin paljon, että se leviää kymmenille, sadoillekin hehtaareille. Meidän pikkuisella Viep` joellakin täällä Raatalassa on komeat töyräät, vaikka se on joskus lähes kuiva. Niiden isojen Pohjanmaan jokien pinta oli peltojen tasalla siellä jo lähellä merta. Tuli sekin asia selväksi, miksi ne tulvivat!

Tie kulki kaikkien kirkonkylien ja kaupunkien keskustojen kautta. Ohikulkuteitä ei vielä ollut. Kaikissa kaupungeissa pysähdyimme. Raahe, Kokkola, Pietarsaari, Uusikaarlepyy, Vaasa, Kaskinen, Kristiinankaupunki, Pori ja Rauma olivat kaupunkeja silloin.( Uusikaupunki ja Naantali jätettiin, kun eivät olleet reittimme varrella.) Kiertelimme keskustoissa ja katsoimme puistot ja patsaat. Päivä vaihtui yöksi. Yölläkin vähän jaloittelimme ja kiertelimme hiljaisissa, nukkuvissa kaupungeissa. Aamuksi ehdimme Turkuun. Hyvästelimme jo tutuiksi tulleet matkatoverit ja palasimme koteihimme paljon nähneinä kauniista kotimaastamme.

Ja siitä on kulunut jo 66 vuotta.

Nautimme vielä vankan aamiaisen hotelli Utsjoen herkkupöydästä. Kiitimme hotellin ystävällistä henkilökuntaa hyvää menestystä toivottaen. Sitten alkoi matka kotiin. Auton ikkunasta ihailimme tunturien rinteitä. Ilma oli suosinut matkaamme. Ruska loistossaan oli parhaimmillaan. Matalat tunturikoivut alkoivat kasvaa pituutta. Ehdittiin kuusirajalle ja kapeita kuusia alkoi näkyä taas. Inarissa tielle näkyi tuo suuri järvi saarineen. Istuin autossa nyt järven puolella ja otin kuvia järvestä, joka ”...niin syvä on kuin pitkäkin...”ja mittaamaton. On se jo mitattu, syvyys 92 m, keskisyvyys vain 15 m. Aika matala, mutta pituutta 80 km. Suomen 3-ksi suurin ja Lapin suurin. 

Inarinjärvi jäi taakse ja Ivalokin. Mäntymetsiä alkoi näkyä. Ehdittiin Saariselälle. Autosta emme nousseet, mutta Unto ajoi sen katuja kierroksen. Tunturille oli noussut kaupunki. Hotelleja, mökkejä, liikkeitä , jopa kerrostaloja. Isommalta se näytti kuin Inari, Ivalo ja Utsjoki. Lappi elää matkailusta. Tällainenko on sen tulevaisuus? Nyt jo kaikki etelämmät isot tunturit on rakennettu turistikäyttöön. Tiet on tehty niiden huipuille. Kuinka käy Ailikaan? Nouseeko muutaman vuosikymmenen kuluttua sillekin kerrostaloja? Hakataanko tunturikoivut pois lasketteluväylien tieltä? Voi, Saariselkä! Tiedän, että olet monien lomatoiveiden kohde. Minä hiukan vierastin sinua. Maailman pitää kehittyä, mutta minä olen iloinen, että ehdin kiivetä luonnontilaiselle Olokselle. (Ja Pallakselle. Siitäkin on jo 40 v. Pieni, matala hotelli oli sen juurella. Semmoinen kuin hotelli Utsjoki nyt ja siitä polku lähti. Ei ollut rappusia, rakkaa pitkin kiipesimme.)

Matka jatkui. Ohitimme Sodankylän, Rovaniemen ja napapiirin. Ehdimme Kemiin. Koska Kemin ja Oulun välillä oli ollut paljon tietöitä, päätti Unto ajaa Ranuan ja Pudasjärven kautta. Ranualla vasta näimme lapinmatkamme ensimmäiset porot. Siellä niitä olikin sitten heinäpelloilla aika laumoja. 

Karhu-tupaan poikkesimme kahville/teelle. Karhunpesälle oli myös pitkät ja korkeat portaat. Niinpä päätin antaa karhujen nukkua rauhassa ja samalla säästin jalkaparkojani. Illaksi ehdimme Ouluun ja asetuimme yöpuulle tuttuun hotelliin, missä menomatkallakin yövyimme.

Hyvin nukuimme yön Oulussa. Aamiaisen syötyämme kiireesti autoon. Oli vielä pitkä matka kotiin.

Maisemia katsellen aika kului. Viikon aikana oli ruska ehtinyt kultaamaan puita jo täällä etelämmässäkin. Koivut olivat jo hyvin keltaisia, pihlajat ja haavat punaisia.

Tien varrella on Uljuan tekojärvi, joka on tehty Siikajoen vesien säännöstelemiseksi. Kiipesimme korkeat raput sen nähdäksemme. Se kannatti. Alla lainehti suuri, pyöreä järvi, jonka kyllä tunnisti ihmisten tekemäksi. Kuuluu olevan hyvin kalaisa.

Kärsämäellä, Juustoportissa poikettiin jälleen. Monet ostivat juustoja tulijaisiksi. Siellä niitä oli suuret valikoimat. Suolahti, Äänekoski, Viitasaari. Siellä ylitettiin Keitelejärvi siltaa pitkin. Pohjanmaan joetkin huomaamatta niitä lainkaan. Entiset lossit ovat yli 60 v. vanhaa historiaa. Tiet ovat joutuisia ajaa, kun ovat kunnossa. Jyväskylän seuduilla oli taas enemmän tietöitä. Ne eivät taida Suomessa koskaan loppua, eikä valmiiksi tulla. Voidaan kuitenkin tulla lähes puoli Suomea yhdessä päivässä ja vielä pysähdellä välillä. Unto ohjasi autoaan varmoin käsin ja pian olimme jo Tampereella. Meillä oli ollut hyvä lomamatka, joka jo läheni loppuaan.

Ei vanheneminen aina niin kivaa ole, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Minä olen kiitollinen, että olen ehtinyt nähdä sen valtavan kehityksen, joka Suomessa on ollut näiden vuosikymmenten aikana. Siitä, kun nuorena tyttönä ensi kerran pääsin lapinmatkalle tähän nyt vanhana kokemaani. Sen vielä huomasi jotenkin selvemmin, kun molemmat olivat bussimatkoja.

Päivä oli vaihtunut iltaan. Hyvästelimme matkatoverit ja palasimme koteihimme kiitollisin ja iloisin mielin. Ei, ei hyvästeltykään, vaan sanottiin: ”Moikka ja näkemiin!”

JK. "Valloitin" minä kerran Pallaksenkin! Omin jaloin. Ei ollut tietä, eikä taksia.

Se oli sillä Saab 96-reissulla 5/8 1980. Neljä vuosikymmentä jo siitäkin!