Kirjoituksia kuvien kera.

Maailmankaikkeus laajenee, sen ovat tähtitieteilijät varmaksi havainneet. Minä taas olen huomannut, että kotimetsänikin on alkanut laajeta! Noin 4 ha suuruiseksi se on mitattu. Alkaa pihan laidasta ja jatkuu vain yhdeltä sivultaan isompaan metsään yhtyen. Kun lapsena uskalsin pihalta lähteä tutkimusmatkalle metsän puolelle, ei ollut pelkoa eksymisestä. Kotimetsä oli aidattu, sillä 1950-luvun puoliväliin asti lehmät saivat peltolaitumen ohella käydä metsässäkin. Ne olivat onnellisia lehmiä. Minun tehtäväni oli hakea ne sieltä lypsytarhaan. Aamuisen ne jo odottivat tarhan veräjällä, mutta iltaisin ei niillä kiirettä ollut. Usein sain kiertää koko metsän. Kärpäsiä ja paarmoja pakoon ne usein olivat menneet kaikkein tiheimpään kuusikkoon ja olivat siellä niin hiljaa kuin lehmä vain osaa. Kuljin kesäisin paljain jaloin. Jalkapohjani olivat neulasista karaistuneet ja käärmeitä en ole koskaan pelännyt. Hyppelin mättäältä mättäälle. Välillä pysähdyin kuuntelemaan. Kun karja oli lähellä, jokin ynähdys tai vaimea kettingin kilahdus paljasti "herrasväen" ja sain komentaa sen lypsymatkalle. Laiskasti ne lähtivät kohti tarhaa. Janokin oli tullut. Metsässä on kaksi pientä lampea, kaivettua "saviprunnia". Sinne sitten jompaan kumpaan suunnattiin. Kärsivällisesti oli odotettava, kunnes "lehmärouvat" olivat juoneet. Kaikilla ei ollut lupa yhtä aikaa hörppiä, arvojärjestys oli pidettävä. Lopulta voitiin matkaa jatkaa. Kun tarhaan ehdittiin, kesti lypsykin kauan, Käsin silloin lypsettiin. Paljon oli työtä 50-luvulla, kun koneita oli vähemmän. Kiirettä ei silti ollut, sillä silloin puuttuivat ne nykyajan laitteet, jotka meiltä nyt aikaa "riistävät." Ei ollut televisiota, joten ei tarvetta "maajussinmorsiantamiljonääriksihaluta". Ei nettiä surffaktavaksi ja fagebookista ei kukaan untakaan nähnyt. Auto oli vain harvoilla. Kirkonkylän rientoihin , tai vieläkin pidemmälle ei huristeltu. Polkupyörät meillä olivat. Sillä vielä iltapuhteella ehti naapurikylään, tai oman kylän nuorten kokoontumisiin. Aiemmin ei kannattanut mennäkään, samat olivat ilta-askareet toisillakin.

Paljon on aikaa kulunut ja monia muutoksia elämänmenoon tullut, mutta kotimetsä on minulla vielä. Ennen leveät lehmipolut ovat umpeen kasvaneet, mutta peurat ovat tallanneet kapeampia polkujaan. Silloin tiheät kuusikot ovat nyt tukkipuita ja uudet nuoret puut kasvaneet silloisten vanhojen puiden tilalle. Vanhaksi on tullut entinen paimentyttökin. Vielä kuitenkin metsään mielii. Silloin, kauan sitten, tammikuussa jo latuja pitkin suksilla sujahtelin. Nyt ei meillä vieläkään lunta ole. Kävelysauvat ovat hyvä apu. Ei niin helposti risuihin kompastu ja liukkaan kallion sammalissakin on turvallisempi astuskella. Kovin kepeästi ei jalka nouse, mutta sehän vain siitä johtuu, kun pitää saappaissa kulkea! Maa on jäässä . Siellä, täällä vielä jäätynyt suppilovahvero , muutama rusko-orakaskin näkyy. Tammikuussa! Saavat peurat suupalan. Meillä sieniä jo pakastimessa paljon. Koko syksyn koottuja. Suunnittelen, mistä teen ladun sitten ,kun tai jos lunta saamme. Tuosta puiden välistä on hyvä mennä. Peuran polku on kapea, mutta mahtuu siitä. Tuossa maa viettää, siitä saa kivan liu`un. Isompaa mäkeä en uskaltaisi laskeakaan. Kun koko metsän kierrän, niin kelpo reitti siitä tulee. Jos lyhyeltä tuntuu, voin sen useampaan kertaan kiertää. Kotimetsä on laajentunut! Oli aika, kun se ei riittänyt. Kuinka se niin kutistuikin? Äkkiä läpi sen ja isompiin metsiin, kauaksi, teki mieleni. Nyt en niihin enää kaipaa. Kotimetsästä latuni aina alkoivat ja sinne päättyivät niistä isommistakin. Olen onnekas, kun minulla on kotimetsäni.

Katso taaksepäin kiitoksella.

Katso eteenpäin luottavaisella mielellä.

Katso ylös uskossa.

Katso ympärillesi rakkaudella.

 

Onnea ja menestystä jokaiseen päivään!

Atsalea Persil.

Olisi jo talven aika. Talvi ei vaan tänne Suomen lounaiskolkkaan ole vielä ehtinyt. Vettä sataa ja mittari näyttää lämpöasteita. Haikeina ja ihaillen katselemme kuvia pohjoisen Suomen huurteisista puista ja hohtavasta lumipeitteestä. Paukkupakkasia ja jatkuvia lumenluontitöitä emme toki kadehdi.

Meidän pihanurmi vihertää, sammaleesta enimmäkseen. Kukat vain puuttuvat. Eipä hätää, valokuvina ne edelleen kukkivat. Eivät siellä pihalla, mutta tänne blogisivulle ne saa vain pienellä näpsäyksellä muistoksi menneestä kesästä 2017.

Atsalea Persil on uusi kasvi pihallani. Ostin sen Ilolan puutarhasta kesällä 2016. Siellä on upea alppiruusupuisto ja kasveja on myös myytävänä monia lajikkeita. Hyvin pieni pensas kesti talven yli ja kukki keväällä kauniisti. Kuva yllä on muisto viime kesän kukkasista. Lisää kukkamuistoja löydät, kun klikkaat vasemmalta alinta riviä "Kukkia kesällä 2017."

Vihreätä jouluamme. Paikoin on sentään hiven luntakin.

Uusimmat kommentit

05.02 | 12:48

"Reissunainen" oli kotona 13 v. Nyt tuli kiire, kun ikää on jo niin kamalasti! Viro on todella kaunis maa ja ihmiset siellä mukavia. Ja puutarhat ja kukat!

...
05.02 | 12:41

Kannatti se matka tehdä, vaikka vähän pelotti lähteä, kun ei ollut kaveria kotoa asti. Ihmiset ovat ihania, varsinkin "pellervolaiset".

...
05.02 | 12:35

Kiitos, Aimarii!

...
05.02 | 12:33

Odotan lunta lisää. Pellolle saa jo ihan pienen lenkin, kunhan ehdin suksille. Katselen ja ihailen sinun metsiäsi.

...