Rein-jokea risteillen.

Torstai 26/4 2018.

Kun viime kesän Italian matkaltani kotiuduin, päätin, että en enää noille Euroopan isoille lentokentille lähde ja se matka saa jäädä viimeiseksi sitä lajia. Niillä kentillä joutuu niin paljon kävelemään ja seisomaan.Tällaisten seniorimatkustavaisten pitäisi päästä joitakin vip-reittejä, kuninkaitten ja presidenttien tapaan!

Mutta kun naapurin Riitta vihjaisi, että lähdetäänkö seilaamaan Rein-joen aalloille, unohdin vallan vakaan päätökseni ja taas oli vanha Nummentonkija valmiina lähtöön. Aamuyöllä 26/4 istuimme jo bussissa menossa Helsinki-Vantaan kentälle ja sieltä sitten lähtöselvitysten jälkeen Finnairin koneessa lentoon valmiina. Ihan nappiin ei lähtö sujunut. Saimme istua koneessa kokonaisen tunnin ja sitten vasta vapautui kiitorata meille. (Se on jo tämä meidän Helsingin kenttämme Euroopan vilkasliikenteisimpiä!) Lensimme Sveitsin Zyrichìin. Siellä oli paikallinen opas vastassa, mutta ei bussia, eikä kuljettajaa. Olivat pois lähteneet, kun myöhässä tulimme. Tunnin seisoskelemisen jälkeen opas onnistui meille kuljettajan ja auton järjestämään ja sitten vasta pääsimme matkaa jatkamaan jo kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Auto ajoi Sveitsin kauniiden maisemien halki kohti Reinin putouksia. Rypsipellot kukkivat keltaisina ja viljapellot olivat jo pitkällä kasvussaan. Mietimme, että samassa EU;ssa olemme ja samojen sääntöjen alaisina, mutta kotona isännät saavat vielä pitkään odottaa pelloilleen pääsyä.

Pysähdyimme Reinin putouksilla. Niiden kerrotaan olevan Euroopan korkeimmat. Manner-Euroopassa, sillä Islannissa kuuluu olevan komeampia. Kun olimme myöhässä, vei kuskimme meidät lyhintä tietä putouksille. Vastakkaiselta puolelta ne olisivat olleet komeammat kuin kuvassani. Aika putouksillakin oli suunniteltua lyhyempi, sillä matkaa piti jatkaa, että ehtisimme Strasbourgiin, jossa jokilaiva meitä odotti. Auton ikkunasta ihailimme kaunista Sveitsin maata. Taajamissa kukkivat syreenit ja hevoskastanjat. Hedelmäpuiden kukinta näytti olevan ohi jo. Lehtipuut olivat kaikkialla jo tuuheassa asussaan. Täällä kotona kesti lähes kuukauden, ennen kuin luonto ennätti samaan, vaikka kevät nopeasti etenikin. Ylitimme Ranskan rajan. Samanlaisena avautuivat maisemat sielläkin. Illansuussa ehdimme Strasbourgiin. Siellä nousimme Lafayette- jokilaivaan, joka oli kotimme seuraavien kolmen päivän ajan. Tervetulococtailien jälkeen laivan henkilökunta esittäytyi: komeat kapteenit, perämiehet, tarjoilijatytöt, hyttiemännät ym.Viimeisenä esittäytyi laivan ranskalainen kokki, joka seuraavien päivien aikana loihti meille herkulliset ateriat. Sitten söimmekin ensimmäisen maittavan päivällisen. Myöhemmin illalla siirryimme pienempään laivaan, lasikattoiseen veneeseen, joka kiersi kaupungin läpi kiertäviä kanavia ja jokia. Näimme kaupungin iltavalaistuksessa. Vene kulki ohi EU-n komeitten hallintopalatsien, jotka nyt olivat pimeinä, kun väki oli Brysselissä. Menimme myös ristikkoseinäisten saksalaistalojen ohi, jotka kuuluvat Unescon perintökohteisiin. Ne ovat hyvin vanhoja, monenlaista elämää nähneitä, eikä aina kovin kunniallista. Jotkin niistä ovat olleet bordelleja muinoin ja niissä käyneet asiakkaat saivat ja levittivät "ranskan tautia".

Palasimme Lafayettelle ja menimme nukkumaan viehättäviin hytteihimme.

Perjantai 27/4.

Kun heräsimme aamiaiselle, oli laiva jo liikkeellä kohti Coblenzìn kaupunkia.

Olimme koko päivän laivalla. Ilma oli kesäisen kaunis. Ihailimme vehreitä maisemia kannelta. Välillä , kun tuuli tuli vastaan jokea pitkin, oli mentävä sisätiloihin. Isoista ikkunoista näki yhtä hyvin. Kaikille oli tilaa mukavissa istuimissa. Meitä oli n. 70. Olimme ET-lehden tilaajamatkalla. Laivalla oli tilaa 80 matkustajalle. Lafayette kulki hiljalleen leveätä Rein-jokea pitkin laaksossa , jonka rannat nousivat jyrkkinä molemmin puolin. Oli korkeita, vehreän metsän peittäviä kallioita. Viinipellot nousivat jyrkkinä nekin. Oppaamme kertoi, että jyrkimmillä mailla pitää työntekijän olla köyden varassa. Paikoin näimme siellä joitakin koneitakin kiipeämässä rinnettä ylös. Kaikki maa, minkä voi muokata, näytti kasvavan viiniköynnöksiä. Ahkeria viljelijöitä näimme töissään.

Tavarajuna kuljettaa rahtia pitkin Reinin rantarataa.

Ohitimme monia kyliä ja kaupunkeja, joita oli rannan tasaisemmilla paikoilla. Laskimme kirkkojen torneja, joita näkyi useitakin yhtä aikaa asutuksien keskellä joen molemmin puolin. Oli aina luterilainen ja katolinen kirkko jokaisessa. Korkeimmalla paikalla niiden takana oli usein vanha linna. Molemmin puolin rantaa oli rautatie kumpaankin suuntaan, sekä maantie. Liikenne oli vilkasta. Kun niitä rannan vuoria katseli, niin tuntui, että vaikea ja pitkä matka taitaisi kylistä toisiin ollakin ilman rantateitä

llansuussa ehdimme Coblencen kaupunkiin. Se sijaitsee Rein- ja Moseljokien yhtymäkohdassa. Jo kaukaa näkyi keisari Wilhelm 1 mahtava monumentti Deutsches Eck-niemen kärjessä. Tämä patsas on pystytetty vasta Saksan yhdistymisen jälkeen, sillä aikaisempi, vanha tuhoutui sodassa. Ennen satamaan saapumista ohitimme mahtavan Fertung EhIrenbreitstein linnoituksen, joka aikanaan on ollut Preussin kuninkaan kesäasunto, mutta nyt museona.

Coblenzissa teimme iltakävelykierroksen vanhan kaupungin keskustassa aika epämukavia kivikatuja pitkin Lauri-oppaamme kiinnostavia selostuksia kuunnellen. Hän oli todella pätevä muistaen ilman lunttilappuja kaikkien matkakohteidemme nykyiset olot kuin historiankin.

Päivä päättyi laivan henkilökunnan järjestämään illanviettoon. Samat tytöt (oli yksi poikakin joukossa), jotka päivisin kantoivat maittavat lounaat ja päivälliset eteemme, veivät tiskit (taisivat pestäkin), kantoivat laukkumme laivaan mennessämme ja sitten pois lähtiessämmekin, esittivät hauskaa ohjelmaa. Lauloivat, tanssivat ja tekivät taikatemppujaan. Joutui jopa vanha Nummentonkijakin tanssia hytkyttämään hengästyksiin asti noiden tyttöjen kanssa iltaman päätteeksi!

Kuvan keskellä oikeassa reunassa on joku pieni traktori haraamassa viinirivien välejä.

Lauantai 28/4

Tänään seilasimme Coblenzista Rudesheimiin. Tämä matka Reinin laaksossa kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Siellä sanotaan olevan kaikkein kauneimmat maisemat. Matka on 65 km pitkä ja sen varrella on 70 linnaa. Viinitiloja myös oli paljon molemmin puolin jokea.

Ohitimme kuuluisan "kuiskaavan kallion", jolla Lorelei-neitonen tarujen mukaan houkutteli merimiehiä. Rein-joki on sillä kohtaa kapeimmillaan ja hyvin karikkoinen. (113 m leveä ja 25 m syvä). Lorelei istui kalliolla, kampasi hienoja, kultaisia hiuksiaan ja lauloi. Merimiehet ihastuivat häneen, eivätkä muistaneet varoa kareja, vaan hukkuivat. Meidän kapteenimme ei Lorelein lauluja kuunnellut ja vei meidät turvallisesti Rudesheimin satamaan.

Viereinen kuva on hyvin kaukaa otettu laivan kannelta, mutta siellä se Lorelei yhä istuu.

Lorelei-tarusta on Heinrich Heine kirjoittanut kauan sitten runon, jonka on suomentanut Leopold Fredrik Krohn (1835-1888).

1. En tiedä, mistähän lienee,                     4. Ne sukien, kummanlaisen 

Näin mielein murheinen!                           Hän laulun lauleli; 

Sen ehkä tarina tiennee                            Se laulu lumoavainen 

Tää vanhanaikuinen.                                 Sydämet vietteli

2. Jo vilvas on illan ilma,                          5. Venheessään poika sousi; 

Rein tyynenä rientävi,                               Het`iskuin palavin 

Tuon vuoren takoa silmä                           Tuonn ylös silmäns`nousi, 

Viel`auringon välkkyvi.                             Ei katsonut karihin. 

3. Kas, kalliolla neiti                                6. Mä luulen, kitahansa 

Tuoss`istuu ihana,                                   Sen poikasen pyörre vei; 

Ja hajallensa heitti                                 Ja lumolaulullansa

Hän kultahiuksensa.                                Sen tehnyt on Lorelei.

Reinin varrella kaupungeissa kasvoi tämännäköisiä minulle outoja puita.Kauempaa luulin niitä "patsaiksi"! Eläviä puita ne olivat. Leikatuissa oksantyngissä näkyi jo vihreää kasvua.Mielikuvitustaan käyttäen näissä voisi nähdä vaikka mitä!

Laivan saavuttua Rudesheimiin lähdimme retkelle. Meitä vietiin pienellä minijunalla ylös jyrkkää rinnettä viininmaiden ohi 1500-luvulta peräisin olevalle Bassenheimer Hofin kellarille, jossa saimme maistella viinejä Störzelin perhekellarin viinintekijän opastuksella. Seuraava kohteemme oli Siegfries Mechanisches Musikkabinet-museo, joka sijaitsi kauniissa 1400-luvulla rakennetussa talossa. Siellä oli monenlaisia mekaanisia musiikkilaitteita 1700-1900-luvuilta. Soittorasioitakin oli monenkokoisia ja-näköisiä. Sieltä ylhäältä kävelimme jyrkkiä katuja alas kaupungin keskustaan ja Lafayettelle.

Sunnuntai 29/4

Lafayette oli lähtenyt jo aikaisin aamulla kohti Mannheimia. Mannheim on iso kaupunki, jonka kohdalla Neckar-joki yhtyy Reiniin. Lauri-oppaamme mielestä siellä ei olisi juurikaan mitään mielenkiintoista! Matkaohjelmaamme kuuluikin käynti paljon pienemmässä Heidelbergin kaupungissa, jonne menimme bussilla. Heidelberg tunnetaan "romantiikan kaupunkina". Se on suosittu yliopistokaupunki. Ohjelmaamme kuului tutustuminen renessanssiaikaiseen Heidelbergin linnaan korkealla kaupungin yläpuolella. Sieltä oli upeat näkymät alas kaupunkiin, sen kirkkoon, Neckar-jokeen ja sen komeaan siltaan. Linna oli raunioina, mutta osittain korjattuna. Sitä ympäröi laaja puutarha, jonne kuitenkaan pettymyksekseni ei menty, vaikka matkaesitteessä luvattiin. Teimme myös kävelykierroksen vanhassa kaupungissa, jossa myös voi tahtoessaan tehdä ostoksia. Palasimme Mannheimiin ja laivaan. Illalla juhlimme risteilyn päättymistä gaalaillallisen merkeissä. Menimme nukkumaan hytteihimme, mutta laiva lähti yötä myöten kohti Strasbourgia, jonne sen piti ehtiä aamuksi.

Päivisin Lafayette vei meitä hiljaista vauhtia, mutta nyt yöllä se eteni kovaa. Tuntui kuin oltaisi kovassa tuulessa, kun aallot löivät aluksen seinämiin. Hyvää yömusiikkia se oli ja makeasti nukuimmekin. Heräsin sitten outoon hiljaisuuteen. Laiva tuntui seisovan paikallaan, eivätkä koneetkaan käyneet. Nousin katsomaan ikkunasta. Siellä näkyi vain korkea sementtiseinä. Ei taivasta, ei maata, vaikka kuinka ylös yritin kurkkia. Jos kärsisin "suljetun paikan kammosta", varmaan olisin pelästynyt. Oivalsin onneksi, että nyt olemme jollakin Reinin useista kanavista ja aivan sulun pohjalla. Seurasin veden pintaa ja pitkän ajan kuluttua huomasin sen nousevan. Kun jo alkoivat taivas ja rannan puut näkyä, jatkoin uniani. Heräsin vielä uudestaan samanlaiseen tilanteeseen. Olimme uudelleen sulussa. Riitta nukkui koko ajan. Kun aamulla kerroin siitä, rohkeni hän epäillä minun vain unta nähneen. Ainakin ensimmäinen sulku oli totta! Jos toinen unta oli, niin yhtä hyvin voisi olettaa, että kuljimme useammankin läpi, mutta niihin en enää herännyt!

Rein-joki on kanavin yhdistetty lukuisiin sivujokiinsa ja Tonavaan. Amsterdamista voidaan niitä myöten päästä Välimerelle asti.

30/4 maanantai.

Aamulla oli laiva ehtinyt takaisin Ranskan puolelle Strasburgiin ja risteilymme päättyi. Buffetaamiaisen nautittuamme hyvästelimme henkilökunnan ja kirjauduimme ulos. Ennen lähtöä Frankfurtin lentoasemalle oli ohjelmassa vielä kaupunkikierros Strasbourgissa. Kävelimme samoilla vanhan kaupungin kaduilla siellä Petite France-alueella, jonka olimme nähneet lasikattoisella veneellä kiertäessämme ensimmäisenä matkapäivänä. Niissä vanhoissa ristikkoseinäisissä saksalaistaloissa oli nyt myymälöitä, kahviloita, leipomoita ym. Kävimme myös Strasbourgin 1200-luvulta peräisin olevassa katedraalissa, jonka ainoa torni (toinen on jäänyt rakentamatta) kohoaa 142 m korkeuteen. Ihailin kirkon ikkunoiden uskomattoman kauniita lasimaalauksia. Muuten kirkkovierailu oli pettymys liiallisen turistimäärän takia. Pitkät jonot olivat aukion toisessa syrjässä kirkkoon menijöitä, toisessa taas sieltä tulevia. Kirkon sisällä oli oltava tiiviisti oman ryhmän kanssa, ettei eksyisi. Kuinka hyvä olisikaan ollut siellä viivähtää hetki omalla aikataululla ja vähemmässä ihmisjoukossa.

Söimme Strasbourgissa vielä lounaan ja sitten ajoimme Frankfurtiin ja lensimme kotiin Helsinkiin. Selvisin taas parista lentokentästä! Kiitoksia Riittalle, että pyysi mukaan ja piti vähän vanhasta rouvasta vaariakin!