Kuva Lapsuudesta

Kirj. Eino HiltunenSotkamon, Rauramossa.

Ympäri runsaus kukkien,

Ojan kaltaalla mesimarja

Ja kaukainen kalkatus kellojen,

Nääs haassa käy isännän karja.

Tuo kuva on lapsuuden aikainen,

Mut` elää se yhä ja yhä.

Ihan ihme: kun muistan ajan sen

On aina kuin kesä ja pyhä!

Talvisen Vuokatinvaaraa lumiset puut.

Suomalaisuuden alkuperä.

Kahden tunnin mielenkiintoinen video aiheesta, arkelogian, genelogian ja kielitieteilijöden lähtökohdista, tieteen päivillä12.1.2017

https://www.youtube.com/watch?v=wXPTEQyShD8

Sivulla DNA-tutkimuksia lisää tietoa

Perinteisellä sukututkimuksella päästään 1500-luvulle, tämän jälkeen tulee DNA-tutkimus sukututkimuksen avuksia. Kirjoitan tässä lähinnä haploryhmään N kuuluville, vaikka sama pätee myös I- ja R-ryhmiin kuuluviin.

Dna-tutkimuksia on Suomessa tehty kohtalaisen hyvin, mutta usein on tyydytty haploryhmän alimmalle tasolle (Otettu vain perustesti) "Haploryhmiin" N-M231, N-M232 ja N-M178. Usein tuo ryhmä on vain ennustettu ja kirjoitettu punaisella, kun todettu ryhmä on kirjoitettu vihreällä. Myös uudet DNA-tutkimukset on tervetulleita.

Kehoitankin kaikkia tutkittuja jatkamaan tutkimusta ja parhaiten se onnistuu tilaamalla FamilyTreeDNA:n omalta kotisivun etusivulta löytyvästä N-SNP Pack paketti.

Hintaa paketilla on 119$. Kun napsauttaa tätä "kotisivun" sinistä "hintalaatikkoa" pääsee suoraan tilaus ja maksusivuille. Tällä testillä varmistuu, kuuluuko N-CTS12908 haploryhmään?

Jos taas haluaa viedä tutkimusta eteenpäin N-CTS12908 haploryhmä jälkeen, tulisi tilata "BigY-testi". Tämä testi on kyllä aika kallis noin 500 - 600€ + analyysi 49€ ja alla on oltava jo perus-Y-DNA-testi. Mitä laajempi perustesti alla, sen enemmän BigY-testi vie asiaa eteenpäin. Vasta neljä N-CTS12908 ryhmään kuuluvaa on testin tehnyt (joista kaksi anonyymia) ja sen perusteella on alustavasti päästy muutama askel eteenpäin haploryhmään N-CTS3587 ja edelleen N-Y20909.

Toivottavasti tilaajia löytyy tälle BigY-testillekkin ja siten edistävät Korhosten sukututkimusta. Korhoset kuuluu N-sukupuun karjalaisen haaraan.

Liity "Suomi DNA" projektiin. Sieltä löytyy apua testin tilaukseen:

https://www.familytreedna.com/groups/finland/about/background

DNA-testin tilaus:

https://www.familytreedna.com/groups/finland/about/background

Kolme N-sukupuuta:

Dunkelin sukupuu

http://haplotree.info/playground/yfull-ftdna/?node=N-Z4890

http://haplotree.info/playground/n-combined/?node=194

Liittykää myös eri tutkimus projekteihin. Tässä muutamia:

Finland DNA: https://www.familytreedna.com/groups/finland/activity-feed

N1c1 Y-DNA: https://www.familytreedna.com/groups/n-1c-1/activity-feed

N-Z1936 Y-DNA: https://www.familytreedna.com/groups/n-z1936/activity-feed

N North Eurasia: https://www.familytreedna.com/groups/n-russia-dna-project/activity-feed

  Korhoset, karjalainen haara, (N1c1a1a1a2a1a1a1a1a1) N-Y20909

(1.6.2016 tilanne)

Haploryhmä             Syntymäaika (Oma näyte YFullin mukaan)

N-M231                  20200 eaa

N-M232                  20200 eaa

N-Z4762                 16200 eaa

N-L729                  14700 eaa

N-M46/N-TAT          13100 eaa

N-M178                 10800 eaa

N-L708                   6000 eaa

N-M2126                4800 eaa (Jakutan haara eroaa)

N-L1026                3100 eaa

N-Z1936                2800 eaa

N-Z1934                2500 eaa

N-Z1925                2500 eaa

N-Y8711               1500 eaa

N-Z1926               1300 eaa

N-Z1927               1000 eaa

N-Z1933               1000 eaa (Savon haara eroaa)

N-VL62                1000 eaa (Karjalanhaaraan useita haaroja Z1939 jne)

N-Z1941                700 eaa

N-Z1940                400 eaa

N-Z4770                400 eaa (Y19414 eroaa)

N-Z5038                200 eaa

N-Z4786                100 eaa (Y11245 eroaa)

N-Z4890/CTS8445   400 jaa (Uusi oksa YFC025529)

N-CTS12908           950 jaa

N-Y20909              950 - 1550 jaa

N-FGC72591            1650 - 1700 jaa, Sotkamon Korhosia

 Verokirjojen Korhosia

Antti, Paavo tai Pekka Korhonen, s. n. 1465, SavilahtiPellosniemi Pitkälahti

Hannu Korhonen, s. n. 1485, Savilahti (Mikkeli) Pitkälahti

Juho Korhonen, s. n. 1485, Savilahti (Mikkeli) Pitkälahti

Pekka Korhonen, s. n. 1490, Savilahti (Mikkeli) Pitkälahti

Matti Korhonen, s. n. 1490, Savilahti Vuolinko

Lauri Korhonen, s. n. 1495, Oulunsuun Korhosten esi-isä

Mauno Korhonen, s. n. 1500, Savilahti Vuolinko (Rantasalmelle Kariharan?)

Lauri Korhonen, s. n. 1501, Savilahti (Mikkeli) Pellosniemi

Esko Korhonen, s. n. 1505, Savilahti (Mikkeli) Pellosniemi

Paavo Korhonen, s. n. 1505, Rantasalmi Tuusmäki

Antti Korhonen, s. n. 1508, Savilahti (Mikkeli) Pitkälahti

Matti Korhonen, s. n. 1510, Savilahti (Mikkeli) Pellosniemi

Pekka Korhonen, s. n. 1510, Rantasalmi? Rautalammen Korhosten esi-isä

Heikki Korhonen, s. n. 1514, Rantasalmi Putkisalmi

Pekka Korhonen, s. n. 1519, Rantasalmi Karihara

Niilo Korhonen, s. n. 1525, Tavisalmi Savilahti Kuopion Korhosten esi-isä

Paavo Laurinpoika? Korhonen, s. n. 1529, Lappee Savitaival

Antti Korhonen, s. n. 1535, Tavisalmi Savilahti

Esko Korhonen, s. n. 1543, Tavisalmi Savilahti

Pertti Korhonen, s. n. 1545, Tavisalmi Savilahti

Olavi Korhonen, s. n. 1573, Kainuun Korhosten esi-isä

Pekka Korhonen, s. n. 1575, Nilsiän Korhosten esi-isä

Esko Korhonen, s. n. 1590, Liperin Korhosten esi-isä

Niilo Korhonen, s. n. 1595, Nurmes Kuokkastensalmi Nurmeksen Korhosten esi-isä

Niilo Laurinpoika Korhonen, s. n. 1600, Uukuniemen Sikopohjan Korhosten esi-isä

Rusi (Ambrosius) Korhonen, s. n. 1620, Muhoksen Niskankylän Korhosten esi-isä

https://docs.google.com/document/d/1eVvFP4ewhlHxDyD3e9jBG25_7zuKra6aCYVjy3voWig/edit

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,

ne aukee maailmat armaat,

näen silmät mä äitini lempeän taas

ja taattoni harmaat hapset.

Eino Leino

Äitini Toini
Äitini Toini Maria Heikkinen saapui Sotkamoon piaksi 1930-luvulla.
Hän avioitui Kurjalan Einon kanssa vuonna 1934 ja jäi Sotkamoon pysyvästi.

Isä Eino
Isäni Eino on sytyperäisiä Sotkamon Korhosia. Hän syntyi seitsenlapsisen perheen neljäntenä lapsena ja eli ainoana aikuisikään. Hänen isänsä oli Kusti Kallenpoika  Korhonen Naapurinvaaran Päätalota ja Äiti Ylisotkamon Kalmoniemestä Kaisa Vappu Parviainen. Varusmiespalveluksen isäni kävi Viipurissa tykkimiehenä. Samaan aikaan suoritti siellä varusmiespalvelusta Suomen pisin mies Väinö Myllyrinne.

Kurjala.
Mauri Palmu/Pori 17.1.12012
Tässä otteita kirjeestä, jonka sain Oululaiselta sukututkijalta Jorma Korhoselta helmikuussa 2005:
-Kurjalan Kusti esiintyi lapsuusmuistoissani nimenä useinkin. Oli isäni isän Antti Kustin
(10.3.1870) hyvä tuttava, sukulaismieheksi. Karjala/Kurjala oli Hiltulan mäkitupa (ks. henkikirjat
1881- Nuasjärvi 18 Hiltula). Mäkitupia ja torppia oli muitakin ja moni niistä vaurastui kelpo
taloiksi, kuten Hautalehto, Rinteelä, Kylmänlahti, Puukari. Useaa niistä asui sukuun kuuluva
perhekunta.
-Isäni kertoi, että suntioukko Antti (s.1827) yöpyi keskeneräisessä Karjalan mökissä
syysmyrskyisen yön palelluksissa ja amulla matkaansa jatkaessa kirjoitti hiilellä sen seinään:
”Kurjala on nimesi”. Nimi jäi käyttöön ja on yhä.
Kurjala on Pirttijärven rannalla Kiikariniemestä länteen ts. myötävirtaan siinä missä Pirttijärvi alkaa
vaihtua Tenetinvirraksi.
Kurjalassa käytiin usein 1940-50 -luvuilla lämmittelemässä ja muuten sukuloimassa, kun kuljettiin
hevoskyydillä Naapurinvaaralta kirkonkylään. Tavallisesti käytetty talvitie johti sen ja
Kiikariniemen kautta. Viimeksi kävin Kurjalassa n. 1970. Kustin poika Eino oli isäntä silloin. Asui
emäntänsä kanssa. Kolmantena oli papukaija – pieni vihreä undulaati. Eino oli nähnyt suuren
vaivan opettaessaan sen puhumaan. Kun astuimme lasteni kanssa sisään, pirtti oli tyhjä. Toivotimme
hyvät päivät. Samalla alkoi penkin alta kuulua käreällä, mutta hyvin selkeällä äänellä: ”Hyvää
päivää Antti Määttä!” Sama toivotus toistui moneen kertaan. Eino tuli sisälle ja nosti Topiundulaatin
häkkeineen pöydälle. Antoi sille ruokakupin siemeniä, jolloin lintu innostui
nyökyttämään: ”Kiitos, kiitos äiti rakas”. Syötyään se lehahti orrelle ja kehui: ”Topi hyvä, Topi
hyvä...” Antti Määttä oli vastarannalla asunut naapuri, joka tuon tuosta hiihteli tai souteli Kurjalaan
turisemaan ja tupakoimaan. En tiedä, asuuko Kurjalassa nyt kukaan. Kumma ellei, sillä talo on
erityisen kauniilla rantatörmällä Vuokattia vastapäätä.
-Mainitsemasi Roittolan Tuomaan (s. 1871) poika Tuomas tuli sotien jälkeen Hiltulaan, osti tilan
puolikkaan Moilasilta, joiden haltuun tila oli siirtynyt meidän Korhos-suvultamme 1900. Se palasi
siis sukuun. Viitala-nimiseksi muutettua tilan puolikasta isännöi nyt Tuomas juniorin pojanpoika
Ari, jolla on robottinavetassaa parisataa lypsylehmää. Hiltula nimi säilyi toisen puolikkaan nimenä.
Sen omistaa sotavuosista lähtien Kaartisten perhekunta. En tiedä onko heitä enää jäljellä.
Hiltulan talon historiaan pitää tosiaankin alkaa perehtyä. En olen kaivellut lainkaan maakirjoja,
kylä- ja tilakarttoja, vaikka ne on täällä aivan käden ulottuvilla maakunta-arkiston ja
maanmittauskonttorin kokoelmissa. Kun löydän, lähetän sinulle. Hiltula nimisiä taloja on
Sotkamossa ja vieläpä Ala-Sotkamossa useita. Yksi niistä oli pappila, joka sijaitsee järven toisella
puolen likipitäen Kurjalaa vastapäätä. Siinä syntyi pappi ja talousmies Antti Cydenius, Jonka
muistamme mm. Edesmenneestä 1000 markan setelistä. Samoin Korhola- nimisiä taloja on ollut ja
on yhä monessa kylässä. Se lisää virhemahdollisuutta.

Kurjala nimeen liittyvää:

Oletko muuten kuullut seuraavaa tarinaa Kurjalasta? Kuulin sen 1900-luvun puolivälissä.
Nimittäin joku isäntä (en millään muista kenestä olisi ollut kyse) tapasi kirkolla Kurjalan isännän ja sanoi, että ”En kyllä koskaan oo niin köyhä, että panisin taloni nimeksi Kurjalan”. Kurjalan isäntä vastasi, että ”Enkä minä niin vanaha, että nokka olisi hommeessa”.  (Tällä toisella isäntämiehellä oli jokin ihottuma tai muu ihovaiva niin, että hänen nenänsä herätti huomiota.)

Terv. Veikko

Ilmari Kianto oli tutkintavankina Mikkelin lääninvankilassa 1940-luvun alussa. Mikko Niskanen teki elokuvan tästä Ilmari Kiannon elämänvaiheesta. Elokuvan tekoaika oli 1960-luvun lopulla. Nämä vartijat ovat 1940-luvun "univormussaan" tuon elokuvan kuvauksen ajalta. Onko jotain tuttua?

Tästä ovesta on kuljettu sisälle ja ulos lähes 30 vuotta, mutta vielä paistaa aurinko "risukasaan".

Sattuman satoa, torpanpojasta linnan leipiin

Synnyin ennen sotia Sotkamon Nuaskylä 18/32 Kurjalan torpassa. Talvisodan aikana olin äidin ja muun perheen mukana evakossa Pohjanmaalla Pulkkilan pitäjässä. Isä oli sotimassa talvisodan aikana Suomussalmella ja kuuluisissa raatteen taisteluissa. Jatkosotaan hän osallistui Rukajärven suunnan taisteluissa. Torpan tuotot ei elättänyt isäni Eino Korhosen ja äitini Toini Heikkisen perhettä, niinpä lisätienestiä joutui isäni hankkimaan kirvesmiehen- ja erilaisilla sekatyömiehen töillä. Elannon hankinta oli kovan työn takana ja pitkiä työpäiviä tehtiin, mutta nälkää en muista nähneeni, aina oli perinteistä kainuulaista ruokaa pöydässä, pyhäpäivänä, perinteisenä lepopäivänä ruoka oli jopa vähän parempaa, ”pyhäruokaa”.

Heti kun ”kynnelle kykeni” täytyi osallistua voimiensa mutaan työntekoon, kuri ja vanhempien ihmisten kunnioitus oli itsestään selvyys (”joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä” ja ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”). Oppi saatiin ja kiitollinen olen saamastani kodin opastuksesta. Kansakoulun kävin nykyisen Vuokatin Urheiluopiston lähellä sijainneessa Haapalanlahden kansakoulussa. Kansakoulun aloitin kuusi vuotta vanhana, siis alaikäisenä ja siinäpä se lapsuus sitten menikin.

Kun kotitorpassa ei elantoa isolle porukalle olisi riittänyt, lähettivät vanhempani minut ”jatko-opintoihin” Paltamoon, Kainuun kristilliseen kansanopistoon. Siellä suoritin muiden opintojen ohessa kuorma-auton ajokortin. Opiskelu kai sujui verraten hyvin, koska opiston johtaja Jukka Malmivaara oli lähettänyt Kajaanin seminaariin suosituksen minun opiskelujen jatkosta seminaarissa. Minulle tietoa tuosta suosituksesta ei kuitenkaan tullut ja hakemus seminaariin jäi tekemättä ja samalla myös haaveet opettajan työurasta haihtui ”taivaan tuuliin”.

Niinpä jatkoin sekatyömiehenä tie- ja maatöitä tehden ja olinpa valamassa maantiesiltaakin Paltamossa Miesjoen yli. Sitten tuli varusmiespalveluksen aika Kontiolahdella, Karjalan jääkäripataljoonassa, josta vapauduin lääkintämiehen erikoiskoulutuksen saaneena. Varusmiesaikana lähetin hakemuksen Virolahdella sijaitsevaan Harjun maanviljelyskouluun. Hakemukseni kouluun hyväksyttiin ja opiskelu siellä jatkui välittömästi varusmiespalveluksen jälkeen syksyllä 1958. Opiskelu Harjussa kesti kaksi vuotta ja pian opiskelun päätyttyä hain ja myös pääsin tilanhoitajaksi Kajaanin kaupungin vanhainkodin maatilalle Auralaan. Auralassa viivyin vuoden verran, kunnes sanouduin irti tilanhoitajan toimestani, kun asiat ei toimineet minun ja tilanhoitolautakunnan puheenjohtajan kesken. Kokemusta tästä työstä kertyi ja Auralasta löytyi myös pohjois-Karjalainen Pirkko Turunen, aviovaimoni, hänen kanssaan on yhteistä taivalta (”taistelua”) sitten jatkettu yli viisi vuosikymmentä.

Uusi vaihe elämässä alkoi, hakeuduin Jyväskylään traktorinmyyntikurssille ja puolen vuoden jälkeen aloitin Kajaanissa Valmet traktorien myyjänä. Heti alkuun huomasin, ettei tämä ole minun työtäni ja niinpä hakeuduin uudelleen tilanhoitajaksi, nyt Tuusniemen kunnan tilalle Pahkasalon saareen.Vajaa vuosi Pahkasalossa työskenneltyä tuli tieto maanviljelyksen lopettamisesta Pahkasalon tilalla. Taas alkoi uuden työpaikan etsintä. Helsingin sanomissa oli ilmoitus vankeinhoitolaitokselta, jossa haettiin kesälomansijaisia Suomen vankiloihin. Laitoin hakemuksen vetämään ja parin kuukauden sisällä tuli ilmoitus Kuopion lääninvankilasta, että siellä olisi työpaikka odottamassa, tosin vaimon soitto pääpaikalle vankeinhoitolaitokseen siivitti asian käsittelyä. Lähtö Kuopion läänille 1.2.1963 oli niin nopea, että helmikuun olin myös Tuusniemen kunnan palkkalistoilla. Niin aukeni yli kolme kymmen vuotinen työurani vankeinhoitolaitoksen palveluksessa, Kuopion lääninvankilan kautta siirryin Sukevan keskusvankilaan ja sieltä edelleen Mikkelin lääninvankilaan.

Tämä oli vain alkukirjoitus, koska alkuperäinen tarkoitus oli kirjoittaa muutamasta kohtaamastani vankilamaailman kuuluisuudesta:

Vankiloissa tapaamani ”kuuluisuuksia”.

Kuopion lääninvankilassa 1.2.1963 alkoi työurani vankeinhoitolaitoksen palveluksessa. Heti maaliskuun alussa alkoi valtion viran- ja toimenhaltijain lakko, joka koski myös vankiloita. En ollut vielä ammattiliiton jäsen, joten lakko ei koskenut minua, niinpä jouduin osallistumaan aloittelijaksi jopa normaalia enemmän työtehtäviin vankilassa. Urani Kuopiossa jäi varsin lyhytaikaiseksi, vain kolme kuukautta. Kaupunkivankiloissa oli vaikeampi päästä pysyvämpään työsuhteeseen, niinpä anoin siirtoa Sukevan keskusvankilaan, jossa työuran jatkuminen oli varmempaa. Siirto onnistui vaivattomasti ja niinpä toukokuun alussa 1963 aloitin kesäloman ”tuuraajana” Sukevan keskusvankilan, Kestilän osastolla. Sukevalta käsin kävin kolmen kuukauden vartijakurssin Turun Keskusvankilassa, ja tämä kurssi pätevöitti minut vartijan toimeen.

1966 laitoin hakemuksen Mikkelin lääninvankilaan vartijan toimeen, johon minut myös hyväksyttiin ja niin aloitin 1.4.1966 vartijan toimessa Mikkelin lääninvankilassa.

Vankila-ajalta on jäänyt mieleen muutamia vankilamaailman ”kuuluisuuksia”, Sukevan keskusvankilan ajalta voisi mainita kaksi, ”kolmoissurmaaja” Vilho Huovinen ja ”Dynamiitti-Laine” Uuno Olavi Laine:

Vilho Huovinens.25.6.1918 Lapinlahdella k.12.2.1985 Helsinki oli suomalainen kolmoissurmaaja ja pitkäaikainen elinkautisvanki, josta tuli vankilavuosien jälkeen vankeinhuollon työntekijä. Ennen rikollisuraansa Huovinen työskenteli ravintoloissa ja hotelleissa vahtimestarina.

1. Ensimmäinen surma

Pääosan lapsuudestaan kasvatuslaitoksissa ja koulukodeissa viettänyt Huovinen syyllistyi aikuisiällä omaisuusrikoksiin. Teot veivät hänet vankilaan, minkä seurauksena hän menetti sekä kansalaisluottamuksensa, että työpaikkansa.

Kesällä 1943 Huovinen surmasi Kuopiossa vuokra-autoilijan, joka oli tullut perimään häneltä vanhoja saatavia. Surmaamisen lisäksi Huovinen varasti uhrilta rahat ja arvoesineet. Hän jäi myöhemmin kiinni Viipurissa ja tuli tuomituksi elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen.

2. Toinen ja kolmas surma

Huovinen karkasi Turun keskusvankilasta lokakuussa 1945. Kolme kuukautta kestäneen pakomatkansa aikana hän syyllistyi kahteen ryöstömurhaan. Sipoossa Huovinen surmasi linja-autonkuljettajan, Porissa taas pikkurikollisen, joka oli yrittänyt ryöstää Huovisen. Huovinen jäi kiinni tammikuussa 1946 ollessaan varastamassa autonrenkaita Helsingissä. Karkumatkan aikana hän elätti itsensä tekemällä varkauksia ja ryöstöjä.

Huovisen oikeudenkäynnit saivat valtavasti julkisuutta, ja käräjäpaikoille saapui runsain mitoin väkeä. Jotkut paikalla olijoista huusivat Huoviselle uhkauksia ja vaativat, että "ihmispeto piti muitta mutkitta lopettaa".

Koska Suomessa oli käynnissä sotatila, laki mahdollisti kuolemanrangaistuksen. Huovinen tulikin kaikissa oikeusasteissa tuomituksi kuolemaan, mutta presidentti Paasikivi muunsi tuomion elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Armahduksen ehtona oli, että Huovinen suorittaa rangaistuksensa kuusi seuraavaa vuotta yksinaissellissä.

3. Vankilavuodet ja sen jälkeen

Eräs Kakolan vartija oli todennut Huoviselle, että "yhteiskunnan olisi kyllä pitänyt hankkiutua lopullisesti eroon moisesta roistosta". Huovinen suuttui kommentista ja päätti ruveta "Suomen hankalimmaksi vangiksi", minkä seurauksena hän vietti kahdeksan vuotta yksinaissellissä. Huovinen on kertonut, että hän johti 1950-luvun lopulla Helsingin keskusvankilassa laajaa ja tuottoisaa huumaavien lääkkeiden kauppaa.

Yli kahden vuosikymmenen vankila-ajan jälkeen Huovinen alkoi kiinnostua vankeuden ja kriminaalihuollon kysymyksistä. Hän näki vankeusolojen kohentamisen ja vankeuden jälkihuollon tehostamisen välttämättömäksi, jos vapausrangaistusten haluttiin vaikuttavan rikollisuutta estävästi. Keväällä 1968 perustettiin Krim-järjestö, jonka yhdysmieheksi Huovinen ryhtyi Sukevan keskusvankilassa. Järjestö kehotti vankeja toiminaan itsekin omien oikeuksiensa puolesta.

Lopulta Huovinen alkoi kaivata vapauteen ja anoi armahdusta presidentti Kekkoselta, joka hyväksyi anomuksen helmikuussa 1969. Huovinen vietti vankilassa kaikkiaan 25 vuotta 2 kuukautta ja 26 päivää.

Puolen vuoden kuluttua vapautumisestaan Huovinen sai töitä Krimin toimistonhoitajana. Myöhemmin hän työskenteli kriminaalihuoltoyhdistyksen vapautuville vangeille tarkoitetun asuntolan hoitajana. Hän meni myös naimisiin.

(Lainaus Wikipedia)

Vuosina 1963-66, kun olin töissä Sukevan keskusvankilassa, oli Huovinen siellä luottovankina vankilan sahalla.

”Dynamiitti-Laine” eli Uuno Olavi Laine.(Heino Hilarius Sorjonen)

Heino Hilarius Sorjonen ja Uuno Olavi Laine eli dynamiitti-Laine olivat vuosina 1953–1954 todella kuuluisia pitkäaikaisia kuritushuone- ja pakkolaitosvankeja Suomessa. Kirjoitus käsittelee enemmän Hilarius Sorjosta, koska hänestä löytyy enemmän infoa. Laine ja Sorjonen saivat runsaasti palstatilaa julkisuudessa joulukuun 7. päivänä 1953 tehdyn vankilapaon ansiosta. Vangit pakenivat Turun keskusvankilasta pistoolit kädessä, saatuaan ne vartijoilta nujakan yhteydessä. Sorjonen oli erikoistunut aseistettuihin ryöstöihin ja karannut ennenkin useasti vankilasta. Laineen kanssa suoritetun paon aikana hän oli kärsimässä melkein 15 vuoden kuritushuonetuomiota sekä epämääräistä aikaa pakkolaitoksessa vuonna 1950 tehdystä Helsingin Vuorimiehenkadun postin ryöstöstä, jossa saaliiksi saatiin 2 miljoonaa markkaa (rikos oli tehty vankilapaon aikana ja tuomioon lisättiin aiemmat teot, siksi se oli noin kova).

Orivedeltä lähtöisin ollut Laine kärsi 25 vuoden kuritushuonetuomiota ja myös epämääräistä aikaa pakkolaitoksessa mm. salakapinasta ja ryöstöstä. Laine oli aiemminkin kuluneen vuoden aikana ottanut hatkat Turun vankilasta. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto lupasi kummankin löytämiseen johtavista tiedosta 50 000 markan palkkion. Laine loukkasi paon yhteydessä jalkansa pahoin hypättyään vankilan muurilta alas ja pyysi Sorjosta myöhemmin antamaan hänelle armonlaukauksen. Sorjonen ei tähän suostunut, joten Laine teki sen itse. Sorjonen ei tosin itsekään enää vankilaan palannut.

14. tammikuuta 1954 hän yritti ryöstää Vihdin Säästöpankin konttorin saatuaan tietää pankin kassaholvissa olevista useista miljoonista (ne olivat siellä seuraavana päivänä tapahtuvaa meijeritilien maksua varten). Pankinjohtaja ja myöhemmin samana vuonna kansanedustajaksi valittu Saara Forsius (1902-1988) ei kuitenkaan suostunut antamaan Sorjoselle kassaholvin avainta vaan keksi, että "säästöpankkilain" mukaan hänellä ei ole oikeutta mennä yksinään kassaholviin. Saara jopa kehotti aseistautunutta Sorjosta ampumaan hänet. Sorjonen, joka oli omien sanojensa mukaan herrasmiesrosvo, ei viitsinyt ampua Forsiusta paikalla olleen nuoren Siskon nähden, joten hän sitoi molempien naisten kädet rautalangalla kiinni ja pakotti istumaan sohvalle. Sorjonen istui keinutuoliin vastapäätä naisia, sytytti tupakan ja vilkuili saunalle päin.

Sisko kysyi Sorjoselta, onko tällä äitiä. Sorjonen myönsi ja kysyi puolestaan Siskolta, onko tällä sulhasta. Sisko vastasi kieltävästi. Kesken kaiken Sorjonen tiedusteli naisilta: "Uskotteko te Jumalaan?" Naiset vastasivat yhdestä suusta: "Uskomme!". Sen jälkeen Sorjonen kysyi: "Uskotteko te, että minäkin uskon?" Siihen naiset vastasivat: "Miksi emme me uskoisi." Saara kysyi: "Ettekö te voisi keksiä itsellenne jotain muuta tekemistä kuin ryöstämisen?" Siihen Sorjonen totesi, että se on myöhäistä, kun hänellä on jo 14 vuotta tuomiota. Saara yritti saada Sorjosen epäilemään, että talossa saattoi olla joku muukin henkilö ja uteli Siskolta: "Onko se teidän sulhasenne vielä siellä yläkerrassa?" Sisko ei ymmärtänyt juonta ja vastasi kieltävästi. Hän totesi kyllä, että hehän voisivat kaikki mennä yläkertaan katsomaan. Sorjonen kuitenkin kieltäytyi: "Siellä voi olla joku!"

Aika kului, holvin avaimia ei kuulunut ja Sorjonen alkoi pelkäämään yövartijan tuloa. Saaran käsilaukussa oli auton avaimet ja 14 000 markkaa rahaa, mutta Sorjonen ei niitä huolinut. "Minä en ota yksityisomaisuutta, minä olen herrasmiesrosvo", Sorjonen totesi.

Sorjonen vapautti Siskon kädet. Sisko juoksi tämän jälkeen pankkiin, repäisi jostakin paperipalan ja toi mukanaan mustepullon sekä kynän. Hän näet halusi nimikirjoituksen kuuluisalta roistolta. Sorjonen suostui nuoren tytön pyyntöön. Silloin Sisko pyysi myös jotain muistovärssyä. Sorjonen kirjoitti: "Kun sydän itkee, minä hymyilen, kun tuska polttaa minä laulelen". Sorjonen sanoi lähtiessään toivovansa, että he eivät tapaa raastuvassa. Herrasmiesrosvo poistui ilman pennin penniäkään.

Sorjosen käynnistä säästöpankissa kirjoitettiin kevättalvella 1954 melkein kaikissa sanoma- ja aikakauslehdissä aina Ruotsia myöten.

Sorjonen kirjoitti Helsingin Sanomille seuraavan kirjeen:

"21.2.1954
tämän kirjeeni kun saatte niin en ole enää Suomessa, joten ihmiset voivat taas vapautua painajaisesta jota ovat minun takiani tunteneet. Olen huvitettuna seurannut lehtien palstoilta ihmisten ilmoituksia Laineesta ja itsestäni ja todennut asiat niin, että meillä joko on paljo kaksoisveljiä — tai sitten myötätuntoisia ihmisiä jotka tahtovat meitä auttaa harhauttamaan poliiseja. Sillä kaikki nuo tiedonannot meidän näkemisestä ovat perättömiä — paitsi ihan alku matkasta siis Raisiossa jossa iltahämärissä tuli meitä vastaan pyörällä ajava mies joka kysyi, mihin olimme matkalla — oli hyvä, ettei yrittänyt pidättää sillä olimme silloin hiukan kuummia — joten olisi voinut tapahtua jotain ikävää — Sen jälkeen ei Laine ollutkaan enää pitkää matkaa seurassani sillä hänen jalkansa jossa oli edellisestä karkuyrityksestä paha loukkaantumisen vika — loukkaantui uudestaan muurilta alas hypätessä ja hänestä tuli melkein liikunta kyvytön. Koetin häntä auttaa parhaan vointini mukaan — mutta voimat loppui itseltänikin ja silloin Laine pyyti että ampuisin hänet. En voinut tehdä sitä joten Laine sanoi peitä ruumiini ja vie pojille terveisiä. Samalla pamahti — Hän ampui suuhunsa ja kuolema seurasi heti.

Itse sairastuin pahanlaiseen kuumeeseen, jota kesti aina — siihen saakka kuin kävin Vihdissä — olin silloin kirjaimellisesti noussut sairasvuoteelta. Seurassa ollut kirjoitus joka kertoo Vihdin pankin johtajan ja minun vuoro keskustelusta — on muunnettua totuutta, siis jätetty pois ja asetettu tilalle ei puhuttuja sanoja.

Nyt hyvästi Suomi — ja reilut kaverit — kiitos kaikille joiden kansa olin tällä aikaa yhteydessä. teitä ei houkutellut viiden kympin veriraha joka oli päästäni luvattu.

En mene vieraalle maalle aikeessa tehdä rikoksia — vaan yritän sijoittautua töihin sillä työn teko ei ole minulle vastenmielistä.

Suomi on liian kuumma, joten näin on parempi.

Hyvästi.

Kirjoitti Heino Hilarius Sorjonen.

Viimeinen lempi nimi Hempeämielinen Hilarius."

Ilmeisesti Sorjonen yritti harhauttaa kirjeellään viranomaisia. Hän piileskeli todellisuudessa Pyhäjärvi Uudenmaan Ahmoossa (nyk. osa Karkkilaa) erään talon ladossa, josta käsin hän teki matkoja lähiseudulle. Huhtikuussa 1954 piilopaikka tuli ilmi ja Sorjonen ampui itsensä poliisien piirityksen päätteeksi.

Lähteitä:
Arno Forsius: Saara Forsius ja pankkirosvo Sorjosen ryöstöyritys Vihdin Säästöpankissa
Turun Sanomat 21.9.2003 - Hurjat pojat muuttavat kodistaan puolentoista vuosisadan jälkeen
Turun Sanomat 23.2.2004 - Veli Junttilan Suomi 1954 -kolumni: Lounais-Suomen oma rosvo
Turun Sanomat 10.5.2004 - Toimittaja Veli Junttilan kolumni Suomi 1954: Sähkön avulla uuteen tekniikkaan
Wikipedia: Hilarius Sorjonen
(Lainaus ”Murha.Info”-keskustelupalsta)

Tuon sivuston kertomus, jossa Laine olisi tehnyt itsemurhan ampumalla itsensä, ei pidä paikkaansa, se on Sorjosen hämäystä. Kun 1963 olin Sukevan keskusvankilassa töissä, oli Laine siellä ”pytyssä”, eli hänet oli eristetty vankilan ulkopuolisesta maailmasta ”vaarallisen rikoksenuusijana”, jonka oli kärsittävä tuomionsa ”päivästä päivään” ja senkin jälkeen oli toimielin, joka harkitsi, voiko ”pyttyläisen” ehkä jo laskea vapauteen, vai onko ”lusimista” edelleen jatkettava. Laine oli Sukevan keskusvankilassa ”luottovankina”, hevosmiehenä, joka kuljetteli erilaisia vankilan tuotteita ja tarvikkeita niitä tarvitseville, ilman vartijan jatkuvaa silmälläpitoa.

Mikkelin lääninvankilan ajalta on jäänyt kolme erittäin tunnettua vanki ”kuuluisuutta”: Mannerheim-ristin ritari Veikko Johannes Karu, Matti Vilho Olavi Markkanen eli ”Volvo-Markkanen ja kahdeksan surmanluodista tuttu Tauno Veikko Pasanen, tosin vain ohikulkumatkalla ollessaan:

Veikko Johannes Karu (8. marraskuuta1910Kajaani – 30. heinäkuuta1991Kärkölä) oli suomalainen hävittäjälentäjä ja Mannerheim-ristin ritari. Karu lensi noin 400 sotalentoa ja ampui alas 10 vastustajan lentokonetta.

Karu syntyi Kainuun maakunnassa, Kajaanissa, rakennusmestari Jaan ja Katri Karun (o.s. Kemppainen) perheeseen. Päästyään ylioppilaaksi Inkeroisten Yhteiskoulusta hän aloitti sotilasuransa astumalla palvelukseen Ilmavoimien Reserviupseerikurssille Kauhavan Ilmasotakouluun 6. kesäkuuta 1933. Karu suoritti Kadettikoulunkurssin numero 18 vuonna 1936, jonka jälkeen hän sai siirron ensin Lentolaivue 10:een, josta hänet siirrettiin Lentolaivue 26:teen 1. helmikuuta 1938. Luutnantiksi ylennetty Karu toimi talvisodan alkaessa Lentorykmentti 2:n komentajan adjutanttina. Siirto lentävään henkilökuntaan tapahtui tammikuussa 1940, ja ensimmäisen ilmavoittonsa hän saavutti Fokker D.XXI -koneella 17. tammikuuta ampumalla alas SB-2 -pommikoneen. Talvisodan loppuajan Karu kuuluiMorane -kalustolla varustettuun Lentolaivue 28:saan. Karu saavutti talvisodassa yhteensä 3 ilmavoittoa.

Välirauhan aikana Karu toimi Lentorykmentti 3:n adjutanttina, josta tehtävästä hänet siirrettiin 24. toukokuuta 1941 Lentolaivue 30:n toiseen lentueeseen. Jatkosodan alettua laivue toimi Itäisellä Suomenlahdella. 24. joulukuuta 1941 tehdyn nimitysesityksen ja 15. huhtikuuta 1942 tehdyn lisäesityksen jälkeen kapteeni Karu nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 6. marraskuuta 1942 numerolla 98. Nimitysperusteluissa mainitaan muun muassa hävittäjälentueen tarmokas ja ansiokas johtaminen. Karu palveli jatkosodan aikana vielä Lentorykmentti 3:n esikunnassa, Hävittäjälentolaivue 34:n lentueen päällikkönä ja Hävittäjälentolaivue 30:n komentajana. Karu saavutti jatkosodassa 7 ilmavoittoa. Hän erosi Ilmavoimista omasta pyynnöstään 24. toukokuuta 1949. Veikko Karu oli tuolloin majurin arvoinen.

Erottuaan Ilmavoimista Karu perusti oman lentoliikennettä harjoittaneen yrityksen, Kymen Autolento Oy:n, jota hän johti vuoteen 1960 asti. Hän toimi myös Tiilikeskus Oy:n palveluksessa vuosina 1950–62. Veikko Karu kuoli 80-vuotiaana heinäkuussa 1991, ja hänet on haudattu Ylähautausmaalle Iittiin.

Veikko Karun vaimo Kirsti katosi lokakuussa 1962 ja Karu kertoi hänen lähteneen Tanskaan lomalle ja hoitoa saamaan. Vuonna 1963 selvisi kuitenkin että Kirsti Karu oli surmattu ja ruumis hävitetty polttamalla. Veikko Karu tuomittiin vaimonsa taposta vuonna 1966 10 vuoden vankeusrangaistukseen. Veikko Karun kuoleman jälkeen vuonna 1991 selvisi kuitenkin että todellisuudessa Kirsti Karun oli vahingossa ampunut riidan jälkeen perheen poika Simo Karu. Veikko Karu halusi suojella poikaansa ja poltti vaimonsa ruumiin. Myöhemmin tapauksen paljastuttua Veikko Karu otti syyn teosta itselleen.

Kirsti Karu oli jo avioliiton alusta lähtien kärsinyt alkoholismista. Jatkosodan aikana Karut asuivat Porissa, jonne oli sijoitettuna myös saksalaisia lentäjiä. Saatuaan tietää vaimollaan olleen suhteen erään saksalaisen lentäjän kanssa Karu oli ampunut ilmassa lentäjän konetta niin että tämä sai surmansa. Sotaoikeudessa Karu kertoi erehtyneensä koneen tunnistamisessa ja hänen selitykseensä uskottiin. (Lähde Wikipedia)

MAJURI KARULLE KYMMENEN VUOTTA KURITUSHUONETTA

Rauhallisena, ilmeenkään muuttumatta kasvoillaan kuunteli Veikko Johannes Karu hänelle vaimonsa Kirsti Irene Karun surmaamisesta langetettua tuomiota, kymmenen vuotta kuritushuonetta, Kymin kihlakunnanoikeudessa eilen Karhulassa. Yli kolme vuotta vanhaa rikosta käsiteltiin nyt kolmannen kerran, sillä viime vuoden maaliskuussa määrättiin Karu mielentilatutkimukseen, jonka toisistaan poikkeavat lausunnot kuultiin eilen oikeudessa. Lääkintähallitus katsoi syytetyn olleen tekoa tehdessään täydessä ymmärryksessä, joten hänen mielentilansa ei vaikuta alentavasti syyntakeisuuteen. Sen sijaan oikeusmielitautiopin tohtori Gabriel von Bonsdorff esitti lausunnossaan, että majuri Karu oli täyttä ymmärrystä vailla sekä vaikeassa väsymys- ja masentumistilassa lokakuun 16. päivänä v. 1962 Merkjärven rannalla tapahtuneen raa'an murhenäytelmän aikana. Myös Lapinlahden sairaalan ylilääkäri, tri Martti Kaila yhtyi jälkimmäiseen lausuntoon.

Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeudenneuvos Hannes Hartikainen ja virallisena syyttäjänä Kymenläänin poliisitarkastaja Olli Asteljoki. Syytetyn Veikko Karun oikeusavustajana oli varatuomari Leif Häggblom ja asianomistajina mukana olleita perheen lapsia Hannu ja Simo Karua edusti varatuomari Aake Ilomäki. Veljeksistä nuorempi, viikko sitten vankeudesta vapautunut Simo, siitä huolimatta, että oli tietoinen jutun oikeuskäsittelystä, ei saapunut istuntosaliin lainkaan.

RIKOS

Murhenäytelmän alkusyy on löydettävissä yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneista asioista. Vuoteen 1955 saakka oli Karujen avioliitto onnellista, mutta tällöin alkoivat perheen pojat tuottamaan vaikeuksia ja harmeja vanhemmilleen, mikä vaikutti myös avioparin välisiin suhteisiin. Lisäksi rouva Karu käytti alkoholia huomattavan paljon, jota Karu itse ei voinut hyväksyä.

Lokakuun 15. päivän iltana vuonna 1962 oli Karuilla ollut kotonaan kiivas riita, josta rauhoittuakseen molemmat lähtivät seuraavana päivänä Vehkalahdella Kannusjärven kylässä olevan Merkjärven rannalla sijaitsevalle kesähuvilalleen. Täällä aviopuolisoiden välinen riita kuitenkin jatkui edelleen. Oman kertomansa mukaan välttääkseen enempää riitaa majuri Karu päätti lähteä läheiseen metsään harjoittelemaan ampumista omistamallaan pistoolilla. Noudettuaan pistoolin sisältä Karu tapasi vaimonsa huvilan ulkopuolella, ja riita jatkui jälleen. Riidan jatkuessa Karu menetti malttinsa ja ojensi pistoolin vaimoaan kohden ampuen häntä päähän takaraivoon noin metrin etäisyydeltä. Ampumisen jälkeen Karu muisteli tunnustelleensa vaimonsa valtimoa ja tehneensä tälle ns. peilikokeen. Todettuaan hänet kuolleeksi Karu hautasi vaimonsa huvilan läheisyyteen havujen alle ja palasi kotiinsa Karhulaan. Seuraavana päivänä hän kuitenkin palasi takaisin huvilalle ja salatakseen tekonsa poltti vaimonsa ruumiin.

Tämän jälkeen hän kertoi vaimonsa matkustaneen Tanskaan lepäämään, mutta kun tämän asuinpaikasta ei saatu tietoa, oli Karun tehtävä hänestä virallinen katoamisilmoitus poliisille tammikuun 23. päivänä vuonna 1963. Vasta helmikuun 2. päivänä löydettiin etsinnöissä huvila-alueelta noin 700 grammaa painava muovipussi, joka sisälsi rouva Karun poltetun ruumiin jäännökset. Pidätyksen jälkeen tapahtuneessa kolmannessa kuulustelussa Karu vihdoin tunnusti tekonsa. Ensimmäisen kerran asiaa käsiteltiin oikeudessa päivälleen vuosi sitten.

SYYTÖS
Kyseisen tapahtumasarjan selvityksen jälkeen syyttäjä uudisti oikeudenistunnossa eilen rangaistusvaatimuksensa ja totesi mm. seuraavaa: "Edellä olevan vuoksi, koska ruumiin hävittämistä on pidettävä päärikoksen salaamiseksi tehtynä jälkitekona, kunnioittavasti vaadin syytetylle Veikko Johannes Karulle rangaistusta vaimonsa surmaamisesta. Sanottua rikosta on syytetyn oman kertomuksen nojalla harkittuna pidettävä tappona, mutta arvosteltaessa Veikko Karun toimintasarjaa kokonaisuutena, on kysymyksessä murha. Koska edellä mainittujen rikosten rangaistusseuraamukset osaksi peittävät toisensa, ei nyt kysymyksessä olevan rikoksen nimittämisellä ole käytännöllistä merkitystä, koska käsitykseni mukaan se joka tapauksessa on niin törkeä, että vain elinkautinen kuritushuonerangaistus voi tulla kysymykseen."

PUOLUSTUS
Syytetyn, majuri Veikko Johannes Karun puolustusasianajaja, varatuomari Leif Häggblom esitti oikeudelle 15-sivuisen asiakirjan, jossa hän kiisti syytteen vedoten kahden sodan jättämiin vammoihin sekä Karua tutkineiden lääkäreiden antamiin lausuntoihin, vaikkakin lääkintähallituksen lausunto oli eriävä. Asia jätettiin kummaltakin puolelta päätettäväksi ja oikeuden harkittavaksi, oliko kysymyksessä murha vai tappo syyntakeettomana vai ei.

Viimeisen puheenvuoron ennen päätöksen tekoa käytti syytetty itse: "Valitan syvästi tapahtunutta. En ole koskaan vihannut vaimoani, vaan yrittänyt tukea häntä viimeiseen saakka. Mielenrauhani saavuttamiseksi olen pyrkinyt selvittämään kaikki asiat totuudenmukaisesti ja mitään surmaamiseen aikomusta minulla ei ollut."

PÄÄTÖS
Kymin kihlakunnanoikeus harkitsi päätöstään vain 15 minuuttia, jonka jälkeen hovioikeudenneuvos Hannes Hartikainen luki päätöksen. Ilmekään ei värähtänyt majuri Karun kasvoilla hänen kuullessaan tuomionsa taposta - kymmenen vuotta kuritushuonetta, josta ajasta vähennetään hänen tutkintovankeusaika yksi vuosi. Lisäksi julistettiin rikoksentekovälineenä käytetty pistooli valtiolle menetetyksi ja Karu tuomittiin maksamaan korvauksia valtiolle tutkimuksista aiheutuneista kuluista yhteensä 133 markkaa 50 penniä. Päätös alistettiin Itä-Suomen hovioikeuden vahvistettavaksi ja Karu passitettiin takaisin Mikkelin lääninvankilaan, kunnes hovioikeus toisin määrää.

(Lainaus: Satakunnan Kansa 23.2.1966)

Syöksykierre alkoi kotoa. Karu oli solminut avioliiton 1930- luvun lopulla Kirsti Irene Mandelinin kanssa. Pariskunta sai 2 poikaa; vuonna1935 syntyi Hannu, ja neljä vuotta myöhemmin Simo. Liittoa ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa onnelliseksi. Karu uppoutui työhönsä jo rauhan aikana ja sodan sytyttyä hän joutui rintamalle. Koti sijaitsi Porissa, ja Kirsti Karu hoiti perheen alaikäisiä lapsia. Hän koki elämänsä sisälylyttömäksi, alkoi käyttää yhä enenemässä määrin alkoholia ja solmi suhteen saksalaislentäjän kanssa Kari sai asian tietoonsa ja ampui aseveljen ohjaamaan koneen alas sillä seurauksella, että lentäjä kuoli. Asia käsiteltiin sotaoikeudessa. Karu selitti "erehtyneensä" konetyypissä. Urhoollista lentäjää ja Mannerheim-ristin ritaria uskottiin, ja Karu sai jatkaa laivueensa komentajana. Karu siirtyi siviiliin vuona 1949, lähinnä vaimonsa painostuksesta. Kirstin alkoholisoitumisesta huolimatta aina velvollisuuden tuntoinen Karu ei halunnut hylätä perhettään.

Lapset sentään toivat onnea, ainakin aluksi: Hannu valmistui diplomi-insinööriksi ja Simosta näytti tulevan isän työn kunniakas jatkaja. Poika suoritti varusmiespalveluksensa ilmavoimissa ja jäi ilmavoimien palvelukseen nuorena vänrikkinä. Hänellä oli tarkoitus pyrkiä kadettikouluun. Toisin kävi. 1960-luvun alussa hän jäi kiinni rattijuopumuksesta, ja ura sotilaslentäjänä oli ohi

Mutta ei tässä vielä kaikki. Eräänä kesäiltana, Karun ollessa juoksulenkillään, kovasti humalaisten äidin ja pojan välille tuli riitaa perheen kesämökillä, Simo otti laatikosta isän Lahti-pistoolin ja painoi "leikillään" liipaisinta. Hän ei tiennyt aseen olevan ladattu ja viritetty. Järeä, 9mm, sotilaspistooli laukesi kohtalokkain seurauksin.

Majuri Veikko Karu oli aina huolehtinut alaisistaan, samoin perheestään, joskus jopa liiankin tunnollisesti Hän koki, että tuolloin vasta hieman yli kaksikymppisen Simon elämä on aivan liian arvokas tuhoutuvaksi. Karu ajoi Simon autollaan kaupunkiin ja palasi seuraavana päivänä tuhoamaan vaimonsa ruumiin polttamalla. Virkavallalle äidistä tehtiin katoamisilmoitus, ja kun totuus Kirsti Karun kuolemasta selvisi, Karu otti syyt niskoilleen.

Totuutta hän ei missään vaiheessa itse tunnustanut. Sen teki vasta vanhin poika isänsä hautajaisissa kesällä 1991. Pahasti rappiolla ollut Simo seurasi isäänsä hautaan vuotta myöhemmin.

Äitinsä surmannut Simo oli 23-vuotias surman tekohetkellä v. 1962 ja totuus Kirsti Karun surmasta tuli viimein julki vasta v.1991 Veikko Karun kuoleman jälkeen. Simo ei ilmeisesti saanut mitään tuomiota ja kuoli heti seuraavana vuonna, eli 1992. Taisi olla niin, että tappo oli jo 30 vuodessa ehtinyt vanhentua. Veikko Karu on haudattu Iitin Ylähautausmaalle.

Mannerheim-ristin Ritari, majuri Veikko Johannes Karu oli suoraluontoinen mies niin sodassa kuin siviilissä.(Lähde: Marskin Ritarit, 191 Ihmiskohtaloa)

Veikko Karu toimi v. 1949-60 Kymen Autolento Oy:n toimitusjohtajana ja oli samoihin aikoihin, eli v. 1950-62 Tiilikeskus Oy:n asiainhoitajana Itä-Suomen alueella.

Veikko Karun isä oli rakennusmestari Jaan Karu Venäjän alamainen, Liivinmaan Helluntaiseurakunnasta. Hän muutti Suomeen 23.7.1910. Veikon äiti oli, Kaisa Sofia Kemppainen Kajaanin maalaiskunnasta. Hän oli ollut ensin aviossa leipuri Antti Karjalaisen kanssa Kajaanissa. Kaisa Karjalainen os. Kemppainen vihittiin, Jaan Karun kanssa Tampereella 21.9.1910. Jaan Karu, sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1918.

Vankilassa ollessaan Veikko Karu käyttäytyi mallikelpoisesti, vankilan sääntöjä noudattain. Hän oli vankilan pastorin Jaakko Nakarin apuna vankilan kirjaston hoidossa. Myös ruummiilista kuntoaan hän hoiti mallikelpoisesti, mm. vankien ulkoiluaikana hän käveli koko ajan reipasta vauhtia ulkoilualueen rajoja myötäillen. Kun nyt 2000-luvulla uteliaisuuttani katselin, mitä Veikko Karusta on netissä kirjoitettu, tuli tieto Karun vankilareissusta poikansa Simon puolesta minulle täytenä yllätyksenä.

Tuosta saksalaiskoneen alas ampumisesta löytyy netistä Veikko Karun haastattelu vuodelta 1988. Haastattelussa hän kertoo koneen olleen viemässä inkeriläisiä desanteiksi rintamalinjojen taakse ja koneen olleen sen vuoksi tunnukseton. Koneessa oli miehistönä kolme saksalaista lentäjää ja Karu oli useampaan kertaan kysynyt lennonjohdolta, onko Suomen puolelta lentokoneita ilmassa ja vasta kielteisten vastausten saatuaan ampuneensa koneen moottorit tuleen. Tosin heti ampumisen jälkeen lennonjohdolta tuli tieto tuon saksalais koneen lennosta, mutta liian myöhään.

Matti Vilho Olavi Markkanen eli ”Volvo-Markkanen”, myöhemmin MartinEdholm s. 4.12.1937 Lapua, k. 2.3.2016 Helsinki oli Suomen tunnetuimpia rikollisia. Hän teki 1960-luvun lopulta aina 1980-luvun alkuun saakka satoja rikoksia lähes kaikissa Pohjoismaissa.

Markkanen tuli tunnetuksi lähinnä pankkiryöstöistä ja siitä, että hän varasti pakoautokseen tavallisesti Volvon, mistä median keksimä lisänimi juontuu. Syyksi juuri Volvon valintaan Markkanen on maininnut sen, että kyseistä automerkkiä mainostettiin 1960-luvun Tanskassa murtovarmaksi, joten hän koki kyseisen auton varastamisen ikään kuin haasteena. Hän tutustui autoon vuokraamalla yhden ja opettelemalla, kuinka se voidaan ottaa käyttöön ilman avaimia. Itse ryöstelyjen motiiveiksi hän kertoi jännityksen kaipuun ja halun vastustaa vallitsevia auktoriteetteja.

1. Rikollinen ura

Markkanen ehti tehdä lukuisia rikoksia ja olla pitkään etsintäkuulutettuna, ennen kuin hänet onnistuttiin pidättämään ensimmäisen kerran, Tanskassa maaliskuussa 1968. Siihen mennessä hänen kontollaan oli jo lukuisia aseellisia ryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetuksia ja muun muassa hotellin eteisvahtimestarin haavoittaminen ampuma-aseella hotelliryöstön yhteydessä. Syytteet johtivat 16 vuoden vankeusrangaistukseen, josta hän suoritti lopulta seitsemän vuotta.

Vapauduttuaan Markkanen ryhtyi jälleen tekemään ryöstöjä. Kun hän 1. joulukuuta 1975 oli yhdessä Matti Mäki -nimisen rikostoverinsa kanssa ryöstänyt Nurmijärven osuuspankin Röykän konttorin ja paennut paikalta, poliisi käynnisti takaa-ajo-operaation, jonka aikana Markkanen yritti ampuakin häntä etsineen poliisin ja poliisikoiran Lexin. Häntä kiinniottamaan hälytettiin sotaväkeäkin, ja useita tunteja kestäneen takaa-ajon jälkeen hänet saatiinkin kiinni jo samana iltana Espoon Röylässä. Hänet tuomittiin ryöstöistä jälleen seitsemäksi vuodeksi vankeuteen.

Jouduttuaan näin uudestaan vankilaan hän onnistui kuitenkin karkaamaan peräti kahdesti. Ensimmäinen vankilapako tapahtui vuonna 1977 ja päättyi kuukauden päästä Norjassa siellä tapahtuneen ryöstön jälkeen. Markkanen pakeni uudestaan 7. syyskuuta 1980 kahdesta taposta 16 vuoden rangaistusta kärsineen Mikko Salmisen kanssa Helsingin keskusvankilasta. Pakomatkansa aikana miehet syyllistyivät kymmeniin rikoksiin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Markkanen jäi kiinni 3. marraskuuta 1980 Smålandissa, Etelä-Ruotsissa. Poliisin koirapartio oli saanut vihjeen Markkasen piilopaikasta sen perusteella, että eräästä kesämökistä oli varastettu patja. Markkanen oli aseistautunut vahvasti, mutta antautui poliisille tekemättä vastarintaa. Salminen puolestaan oli palannut jo kuukautta aiemmin Suomeen ja jäänyt kiinni Kajaanissa.

2. Viimeiset vaiheet

Myöhemmin 1990-luvulle tultaessa Volvo-Markkanen esiintyi usein julkisuudessa, johti muun muassa rakennusyritystä ja oli jopa ehdolla vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Samana vuonna hänet tuomittiin koruliikkeen ryöstösaaliin kätkemisestä. Taavi Kassilan kirja Kameleontti (WSOY 1988) väittää Markkasen toimineen myös vakoojana KGB:ssä ja ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä. Kirjaa on kuitenkin epäilty osittain fiktiiviseksi. Toisaalta Markkanen itsekin kertoi Yle Puheen haastattelussa kyseisistä yhteyksistä ja niistä mainitaan myös Matti Simolan toimittamassa suojelupoliisin historiikissa. Markkasen isä Olavi Markkanen toimi sotien aikana saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden yhdysupseerina, ja oli yhteyksissä myös venäläisiin, ja Markkasen mukaan sai poikansa näillä yhteyksillä KGB:n palvelukseen. Neuvostoliiton lähetystö ainakin tarjosi lähetystösihteeri Viktor Zegalin kautta 1961 Matille mahdollisuutta opiskella Moskovassa.

Markkanen muutti vuonna 2001 Espanjan Fuengirolaan ja asui siellä kevääseen 2008 asti, jolloin hän muutti Helsingin Itäkeskukseen. Markkasen kerrottiin joulukuussa 2008 olevan vakavasti sairas. Hän sai aivohalvauksen ja poti diabetesta. Kuitenkin hän esiintyi julkisuudessa myös 2010-luvulla, muun muassa television ja radion puheohjelmissa.

Markkanen kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Meilahden sairaalassa Helsingissä maaliskuussa 2016

(Lainaus Wikipedia)

Minulle ”Volvo-Markkanen” tuli Mikkelin lääninvankilassa hyvinkin tutuksi. Työskentelin vankilassa vankien vastaanotto-osastolla, jonka alaisuuteen kuului myös vankien vaatehuollosta vastaaminen. Markkanen työskenteli täällä vankilassa juuri vaatehuollon parissa useiden vuosien ajan. Markkanen oli hyvä käytöksinen, älykäs ja luottamusta herättävä vanki, joka osasi käyttää tätä luottamustaan hyväkseen.

Markkasen vankilapako syksyllä 1977 tapahtui iltaulkoilun aikana. Mukana paossa oli myös toinen vanki, Jorma Nevalainen. Ulkoilua valvomaan sattui kaksi vanhempaa vartijaa, sotiemme ”veteraania”, joiden huomiokyky ei ollut enää kaikkein terävimmillään. Osa vangeista houkutteli vartijat keskustelemalla ulkoilualueen toiseen päähän, samalla kun Markkanen Nevalaisen kanssa toisessa päässä, kuolleessa kulmassa olleen, pajarakennuksen ikkunan kaltereita ja pihaluudan vartta hyväksikäyttäen kiipesi muurin yli vastakkaisella puolella olevan pajan katolle ja edelleen vapauteen. Vartijat huomasivat paon heti, mutta Markkanen ja Nevalainen oli sillä aikaa kadonnut yön pimeyteen, jatkaen metsiä pitkin etelään kohti Vatilaa. Takaa-ajo aloitettiin välittömästi, mutta yön pimeys oli kätkenyt pakenijat huomaansa.

Olin tuona pakoiltana töissä kolmen kilometrin päässä kaupungista, omakotirakennustyömaallani ja Markkasen pako reitti oli kulkenut muutaman sadan metrin päästä työmaastani. Autoni seisoi pihalla avaimet paikoillaan ja olisi ollut helppo anastaa pakoautoksi, mutta onneksi merkki oli Fiat, joten eihän se olisi kelvannut ”Volvo-Markkaselle”. Maassa oli jo talven tuloa odotellen paikoitellen lunta, lumeen jäi sitten karkurin pakoreitistä kertovia jalanjälkiä ja niinpä minäkin jouduin seuraavana aamuna jälkiä seuraamaan ja juoksemaan karkurin perässä pitkälle Vatilan kylän kautta Ristiinan pitäjän puolelle, mutta liian pitkän etumatkan oli karkuri kerinnyt saada, joten takaa-ajo jatkaminen oli turhana lopetettava.

Markkanen on myöhemmin haastattelussa kehunut olleensa ainut ”pakovarmasta” Mikkeli lääninvankilasta paennut. Tämähän ei pidä paikkaansa, jo 1966 kun tulin Mikkelin lääninvankilaan, oli siellä Pohjolainen niminen vanha vanki, hän oli aikanaan paennut vankilan kolmannesta kerroksesta, kalterit sahaamalla ja siitä sitten ”lakanaköydelläkö” maahan ja edelleen muurin yli. On kai niitä ollut muitakin karkureita?

Tauno Veikko Pasanen s. 19.4.1934 Pihtipudas on suomalainen rikoksesta tuomittu henkilö, joka on syyllistynyt neljän ihmisen murhaan ja yhden tappoon. Pasanen ampui neljä häntä rauhoittamaan tullutta poliisia Pihtiputaan Korpisten kylässä 1969. Elettyään 14 vuotta vapaudessa hän kuristi 24.8.1996 entisen vaimonsa hengiltä Riihimäellä, josta teosta hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta seitsemäksi vuodeksi vankeuteen.

Vuonna 1971 sai ensi-iltansa Mikko Niskasen ohjaama elokuva Kahdeksan surmanluotia, joka pohjautuu Pihtiputaan tapaukseen. Elokuvasta on tullut klassikko, jonka sanotaan kuvaavan erityisen hyvin aikakauden elämää maaseudun köyhyydessä. Niskanen lähti tekemään elokuvaa, koska oli vakuuttunut siitä että Pasasen teon taustalla oli jonkinlainen yhteiskunnallinen syy jonka hän halusi tuoda esille. Elokuvan katsotaan vaikuttaneen myös siihen, että Pasanen sai melko nopeasti armahduksen tasavallan presidentti Mauno Koivistolta vuonna 1982. (Lainaus Wikipedia)

En yleensä paljon kerro noista vankila-ajan kohtaamisistani, mutta kun nyt on aikaa kulunut noista ajoista ja asianosaiset kaikki kuolleet, niin ei liene mitään syytä joka estäisi kertomukset? Kaiken lisäksi noista tapahtumista on eri tiedotusvälineissä kerrottu paljon.

Mikkeli 23.3.2020 martti Korhonen

KORHOSIA ETELÄ-SAVOSSA

Savonlahti, Visulahti, Pellosniemi, Rantasalmi, Rautalampi, Liperi ja useimmat Etelä-Savon pitäjät
Martti Korhonen © 2014

Nuijasodan muistomerkki

Kenkäveron pappilan pihalla on ”verisen” Nuijasodan muistomerkki. Kannen kuva esittää tätä muistomerkkiä. Aikaisemmin muistomerkki oli Kaihunharjulla, vajaan puolen kilometrin päässä nykyisestä paikastaan. Patsas siirrettiin 1900-luvun lopulla Kenkäveron pappilan pihalle, jossa se on paremmin kaikkien nähtävillä.

Nuijasota

Täyssinän rauhan jälkeen talonpoikaisväestö oli sotien ja raskaan verotuksen näännyttämä. Pohjanmaalla talonpojat nousivat kapinaan 1596 hallitsevaa yläluokkaa vastaan. Kapina levisi pian Savoon, jossa talonpojat polttivat ratsutilallisten ja muiden ylempien säätyjen taloja edeten Mikkeliin saakka. Tammikuussa 1597 Mikkelissä Kenkäveron pappilan luona sotaväki sai houkuteltua talonpojat antautumaan lupaamalla yleisen armahduksen. Sotaväki kuitenkin petti lupauksensa ja antautuneet ”teurastettiin” raa'asti pappilan pellolle. Vuonna 1597 nuijasota pikkuhiljaa hiipui Pohjanmaalla Kyräjoella käytyyn Santavuoren taisteluun, jossa Fleming joukkoineen kukisti nuijamiehet.

Kenkäveron pappila

Kenkäveron pappila on nykyisin entisöitynä matkailukäytössä. Siellä voi nauttia Marttojen tarjoamaa herkullista ruokaa, päivällä lounaspöydästä tai illalla tilausravintolasta. Paikalla on näyttelytiloissa käsi- ja taideteollisuustuotteita ja myymälästä voi ostaa monenlaista matkamuistoa. Pappilan alapuolella Saimaan rannalla on kuuluisa yrttipuutarha, jossa voi tutustua yli viiteensataan kasvilajiin. Rannan laiturista on mahdollisuus risteilyyn Saimaalle. Lähellä on myös toinen kuuluisa puisto, ”Mikkeli puisto”, jossa voi jatkaa tutustumista nykyisiin puutarhamuoteihin.

Kirjassa on 788 sivua ja tiedot yli 11 000 henkilöstä.

Kirjaa voi tilata allekirjoittaneelta Martti Korhoselta.

martti.korhonen1a@gmail.com

Aikani kuluksi olen keräillyt muutamia tuhansia Korhosia Etelä-Savosta.
Ehkä jotai valmiimpaa on keväällä, tai syksyllä?
Tuskin kirjana kiinostaa ketään?
Voihan siitä kuitenkin jonkinlaisen sähkökirjan kehitellä.
Ottakaa yhteyttä, jos kiinnostaa?

kirjoitteli sivun pitäjä Martti.